Fides 7 - 4.6.2003


Pääkirjoitus - Uutisia - Artikkeleita ja dokumentteja

Kesän tullessa

Kerrotaan, että kerran kesäpäivän tullen Herra ja pyhä Pietari olivat matkalla ja saapuivat aina syrjäiseen Suomeen saakka. Heidän kokemuksensa maastamme, vaikka luontomme olikin karu, oli, että kansan sydän on silti kaunis ja lämmin. Mutta minkä kansan? Suomalaisten, suomenruotsalaisten vai kaikkien muiden?

Kaikkien, sanon minä, sillä sydäntemme kauneus perustuu tietenkin täsmälleen ja vain siihen, missä määrin ne loistavat Jumalan valoa ja rakkautta. Ja siinä ei maallisella kansallisuudella ole merkitystä. Jumalan valtakunnan kansalaisuudella sen sijaan on. Roomassa, kanonisaatiojuhlallisuuksissa ja muutenkin, tämä taivaan kansalaisuuden ensisijaisuus ja "yliluonnollinen yhteenkuuluvuus" tulee väkevästi esille. Tottakai suomalaisuus yhdistää osaa meistä sen lisäksi.

Yksi niistä tekijöistä, joista Suomessa erityisesti saa nauttia, on kesä. Luonnon säteillessä on helppo ellei peräti pakko omaksua kiitollinen asenne Luojan edessä. Voiko hän enää selvemmin tuoda itseään ja tekojaan esille, silmiemme ja aistiemme arvioitaviksi? Tuskin, mutta mitä sitten?

Jumala tarjoaa meille hyvyytensä ja rakkautensa monella eri tavalla. Sakramentit, elämä ylipäänsä ja tosi, pyyteetön rakkaus kaikessa laajuudessaan ovat kaikki osoituksena siitä. Miksemme siis kesän tullessa edes hetkeksi pysähtyisi kiittämään Jumalaa kaikesta hyvästä ja jopa miettisi, miten voisimme sopivasti itsekin osallistua Hänen rakkautensa tekoihin, jotta Hänen valtakuntansa voisi levitä - ja siunattu kesä jatkua aina vaan...

Marko Tervaportti


Paavi kanonisoi äiti Ursulan

83 vuotta täyttänyt paavi pohdiskeli myös kuolemaansa.

Paavi Johannes Paavali II kanonisoi sunnuntaina 18.5. Pietarinkirkon aukiolla neljä autuasta, joista yksi oli Suomessakin ennen itsenäisyyden aikaa toiminut äiti Ursula Ledochowska. Äiti Ursulasta tuli näin todennäköisesti ensimmäinen reformaation jälkeen Suomessa elänyt ja toiminut pyhäksi julistettu katolilainen.

Kanonisaatiomessuun osallistui Suomesta kymmeniä uskovia, joista suurin osa oli Roomassa ursuliinisisarten järjestämällä pyhiinvaellusmatkalla. Paikalla olivat myös mm. Helsingin piispa Józef Wróbel SCJ, Suomen Pyhän istuimen suurlähettiläs Antti Hynninen puolisoineen sekä monia hiippakuntamme pappeja.

Messun aluksi uskonopin kongregaation prefekti, kardinaali Joseph Ratzinger kuitenkin kiitti 50.000 uskovan kanssa tuona päivänä 83 vuotta täyttänyttä pyhää isää seuraavin sanoin: "Haluan ilmaista sydämeni pohjasta kiitollisuutemme kaikesta, mitä teette, ja vahvistaa rukoustemme tuen sekä pyytää, että Jumalan hyvyys seuraisi Teitä kaikkina päivinä ollen valona tiellänne."

Polttavan auringon alla vietetty messu oli riemullinen mutta harras kokemus kaikille läsnäolijoille. Saarnassaan paavi kutsui pyhää Ursulaa oman aikansa uuden evankelioinnin apostoliksi ja evankeliumin rakkauden jatkuvan autenttisuuden, luovuuden ja tehokkuuden todistajaksi omassa elämässään ja toiminnassaan.

Paavi sanoi myös, että pyhältä Ursulalta "voimme oppia, kuinka Kristuksen kanssa saamme rakennetuksi humaanimman maailman, jossa esim. oikeudenmukaisuuden, vapauden, solidaarisuuden ja rauhan arvot ovat yhä enemmän kunniassa".

Muut kanonisoidut olivat autuaatJózef Sebastian Pelczar, Maria de Mattias ja Virginia Centurione Bracelli.

Päivää myöhemmin pitämällään audienssilla pyhä isä viittasi puheessan omaan ikäänsä ja sanoi tietävänsä, että "lähenee päivä, jolloin olen Jumalan edessä tehdäkseni tiliä elämästäni, vuosista Wadowicessa ja Krakovassa sekä Roomassa. Jättäydyn täysin Jumalan laupeuden ja pyhän Jumalansynnyttäjän käsiin."

KATT/VIS/Kath.net

Påven viger 31 nya präster. Totalt är de 400.000 och återväxten är god.

Söndag 11 maj vigde påven Johannes Paulus II 31 nya präster i Peterskyrkan och uppmanade dem att sprida Guds ord i överensstämmelse med Kyrkans lära.

"Prästen är Ordets man," sade påven i sin predikan till de 31 nya prästerna. "Det är hans uppgift att förkunna evangeliet för sin tids män och kvinnor. Han måste göra det med en stor ansvarskänsla och bemöda sig om att alltid göra det i full överensstämmelse med Kyrkans lära."

De 31 nya prästerna vigdes för stiftet Rom och var nästan allihop födda på 1970-talet, förutom sju från 1960-talet och en 53-åring från California i USA. Den yngste var 24 år. 17 kommer från Italien varav nio från Rom, fem från USA, en från Canada, två från Colombia och en vardera från Uruguay, Albanien, Frankrike, Tyskland, Sydkorea och Elfenbenskusten.

11 maj firade den katolska kyrkan den 40:e världsböndagen för kallelser, samma söndag som man i mässan läser det stycke ur Johannesevangeliet där Jesus liknar sig själv vid den gode herden.

Enligt den senaste tillgängliga statistiken fanns det i slutet av 2001 405.067 katolska präster i hela världen, vilket är en nedgång med omkring 15.000 jämfört med 1978, då det fanns 420.971.

Men återväxten är bättre idag än 1978: 2001 fanns det 63.882 prästkandidater medan de i slutet av 2001 nästan hade fördubblats till 112.244. Störst är tillväxten i Afrika, där seminaristerna har fyrdubblats under de senaste 25 åren. En liten tillväxt har man kunnat konstatera också i Europa, som har gått från 23.915 år 1978 till 25.908.

KATT/Vatikanradion

Ekumeenisia Ad limina -vierailuja?

Entinen Canterburyn arkkipiispa ja koko anglikaanisen kirkon pää George Carey on esittänyt toivomuksen, että paavi voisi säännöllisesti ottaa vastaan ei-katolisten kirkkojen johtajien vierailuja samaan tapaan, kuin katolisten paikalliskirkkojen paimenten Ad limina -vierailut toimivat. Näin hän totesi Paavillisen lateraaniyliopiston järjestämässä paavi Johannes Paavali II:n pitkää pontifikaattia käsitelleessä seminaarissa.

Arkkipiispa Carey sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että "Ad limina -vierailut, joita paavi pitää viiden vuoden välein kaikkialta maailmasta saapuvien piispakollegoidensa kanssa, ovat merkitykseltään suuria". Siksi voisi kysyä, "miksei paavi Johannes Paavali II pitäisi epävirallisia konsultaatioita aina silloin tällöin myös muiden kirkollisten yhteisöjen johtajien kanssa".

Anglikaanien entisen johtohahmon näkemyksen mukaan ekumenia perustuu jatkossa kahteen seikkaan: "ristin nöyryyteen" ja "anteliaisuuteen", jolla voidaan saada hankituksi kristittyjen yhteinen todistus evankeliumin julistamisessa.

KATT/Zenit

Ei ole olemassa todellista rauhaa ilman elämän kunnioittamista!

Paavi Johannes Paavali II tapasi toukokuun 22. päivänä italialaisia pro life -järjestöjen jäseniä, joita hän kannusti jatkamaan toimintaansa ihmiselämän puolesta. Se on pyhän isän mukaan yksi keskeisimmistä rakkauden sivilisaation arvoista.

"Auttakoon Jumala teitä työskentelemään lakkaamatta, jotta kaikki ihmiset, uskovat ja muut, ymmärtäisivät, että ihmiselämän suojeleminen, hedelmöittymisestä lähtien, on välttämätöntä ihmisarvoisen tulevaisuuden rakentamiseksi." Pyhä isä muisteli myös Kalkutan äiti Teresan sanoja todetessaan: "Abortti on käytäntö, joka vaarantaa rauhan maan päällä. ... Ei voi olla olemassa todellista rauhaa ilman elämän kunnioittamista, erityisesti viattoman ja puolustuskyvyttömän elämän, kuten syntymättömien lasten tapauksessa. Ei ole mahdollista etsiä rauhaa puolustamatta elämää. Jokainen rauhan saavuttamiseksi tehty teko jää hyödyttömäksi, ellei yhtä suurella innolla vastusteta hyökkäyksiä elämää vastaan sen kaikissa vaiheissa."

Italian lainsäädäntöelimissä käydään parasta aikaa keskusteluja monista vaikeista moraalikysymyksistä. Ohjeenaan paavi sanoi, että elämän puolustajien tulisi kaikessa pyrkiä sen periaatteen toteutumiseen, että (myös syntymättömien) lasten oikeudet menisivät aikuisten halujen edelle. Hän rohkaisi elämän puolustajia vielä ja uudisti kutsunsa erityisesti naisille sanoen: "Puolustakaa naisten ja elämän välistä liittoa. Edistäkää uutta feminismiä, joka hylkää houkutuksen matkia miehisiä ylivaltamalleja. Silloin voitte tunnistaa ja vahvistaa naisten todellisen suuruuden kaikessa yhteiskunnallisessa elämässä ja voittaa naisiin kohdistuvan syrjinnän, väkivallan ja riistämisen’."

KATT/VIS

Yhteisöillä juhlien aiheita

Pyhän Henrikin katedraali on saanut olla monen iloisen juhlan tapahtumapaikkana viime aikoina.

Fatiman Neitsyt Marian muistopäivänä, tiistaina 13.5. piispa Józef Wróbel SCJ vietti juhlamessun neokatekumenaalisen tien sääntöjen hyväksymisen johdosta. Messuun oli saapunut suuri joukko neokatekumaalisen tien ystäviä Suomesta Oulua myöten ja myös muualta Pohjoismaista.

Samoin sunnuntai-iltana 25.5. piispa vietti messun katedraalissa yhdessä isä Cristiano Magagnan, isä Guy Barbierin ja Kosovosta tulleen isä Matej Palicin kanssa. Juhlan aiheena oli äiti Ursula Ledochowskan viikkoa aikaisemmin tapahtunut kanonisaatio.

KATT

Kyrka i Rom överlämnad till bulgarisk-ortodoxer

24 maj överlämnades en kyrka i Rom till den bulgarisk-ortodoxa kyrkan för att fira den första årsdagen av påven Johannes Paulus II:s besök i Bulgarien, som gav ny vind i seglen åt den katolska kyrkans dialog med den bulgarisk-ortodoxa kyrkan.

Kyrkan heter Santi Vincenzo e Anastasia och ligger vid den berömda Trevi-fontänen.

Därmed har påven uppfyllt ett löfte han gav till ledaren för den bulgarisk-ortodoxa kyrkan patriarken Maxim. Med på den högtidliga invigningen var också Bulgariens premiärminister. Ceremonin direktsändes på tv i Bulgarien med hjälp av Vatikanens tv-produktionsavdelning CTV.

26 maj tog påven emot den bulgariska delegationen och sade till dem att "medan Bulgarien nu öppnar sig för framtiden och ett utvidgat Europa, måste man samtidigt ge nytt liv åt det rika arv av tro och kultur som Bulgariens kyrka och folk har gemensamt."

KATT/Vatikanradion

Lapsen on saatava kasvaa terveessä ja kotoisassa ympäristössä

Paavillisen terveydenhuoltoneuvoston puheenjohtaja, arkkipiispa Javier Lozano Barragán on kiinnittänyt vakavaa huomiota lasten kasvuympäristöön. WHO:n istunnossa Genevessä puhunut arkkipiispa muistutti lasten vaikeista oloista, erityisesti kehitysmaissa ja sotaa käyvillä alueilla, mutta myös rikkaimmissa maissa, joissa joka kuudes lapsi silti elää köyhyysrajan alapuolella.

"Moni lapsi jätetään yksin ja moni perhe lyö laimin kasvatustehtävänsä. On kiinnitettävä erityistä huomiota äitien ja lasten terveydenhoitoon, varsinkin riskialttiissa tilanteissa", arkkipiispa Lozano Barragán sanoi.

"Meidän on taisteltava köyhyyttä vastaan globalisoituvan talouden oloissa. Eriarvoisuutta on mahdoton hyväksyä sen paremmin kehittyneissä kuin kehittyvissäkään maissa. Yhtä tärkeää on ohjata lapsen henkistä kehitystä. Lapsen on tiedettävä kuka hän on, mitä hän haluaa, mitä hän voi rakentaa ja tuhota. Hän tarvitsee selvän suunnan elämälleen."

Itseymmärryksen kehityksen edellytyksenä on kiintymys ja rakkaus sekä vanhempien elämälle antama vakaa suunta, arkkipiispa totesi. Koulun on tuettava vanhempia tässä työssä.

KATT/VIS

Henkilöuutisia Studium Catholicumissa

Studium Catholicum Säätiön hallitus on piispa Józef Wróbelin SCJ ja dominikaaniveljeskunnan Ranskan provinsiaalin isä Bruno Cadorén OP suostumuksella nimittänyt kulttuurikeskus Studium Catholicumin toiminnasta vastaavaksi varajohtajaksi isä Teemu Sipon SCJ. Säätiön hallituksen varsinaiset jäsenet ovat dominikaani-isät Jean Paillard OP (puheenjohtaja) ja Pascal-René Lung OP sekä emeritusprofessori Kalevi Pöykkö.

Kirjaston- ja arkistonhoitajana jatkaa Outi Kecskeméti ja kirjaston luettelointityöstä vastaavina assistentteina Markku Koponen ja Satu Lehtonen. Inger Honkaranta siirtyy opintovapaalle 1.6. alkaen. Arkistoassistentin ja toimistosihteerin tehtäviä hoitaa Leena Palonen.

Toukokuun loppuun saakka kirjasto on yleisölle avoinna joka keskiviikko klo 14-18. Kesäkauden 1.6.-2.9. kirjasto on kiinni ja avoinna taas keskiviikkona 3.9. Keskuksessa kokoontuvat säännöllisesti maallikkodominikaanit ja karmeliittamaallikot sekä Academicum Catholicum ry. Myös muut katoliset ja ekumeeniset ryhmät ovat tervetulleita. Keskuksessa on toimiva kappeli pyhän messun viettoa, rukoushetkiä ja muita liturgisia tilaisuuksia varten.

Yhteydenotot: puh: 09-660 901, fax 09-6871 2244, sähköposti studium. catholicum@catholic.fi.

KATT

Kirkkomusiikin suojelemiseen oma kuurian osasto?

Liturgisella musiikilla on suuri merkitys katoliselle kirkolle. Sen vuoksi Vatikaanin olisi perustettava laitos sitä suojelemaan, sanoo monsignor Valentín Miserachs Grau, Paavillisen kirkkomusiikin instituutin rehtori, jota on haastateltu pyhän Pius X:n julkaiseman, kirkkomusiikin suuntaviivoja määritelleen asiakirjan "Tra le sollecitudini" satavuotisjuhlan johdosta.

Tällä hetkellä kirkkomusiikista ei vastaa suoraan mikään Vatikaanin kongregaatio tai neuvosto, vaikkakin sitä sivutaan monien eri kongregaatioiden päätöksissä. Lähinnä siitä vastaavat piispainkokoukset, jotka muokkaavat tekstejä ja työstävät liturgisen musiikin ohjelmistoa. Yleisiä rajoja annetaan toki esim. Vatikaanin II kirkolliskokouksen dogmaattisessa konstituutiossa pyhästä liturgiasta "Sacrosanctum Concilium".

Myös "Maestrona" tunnettu monsignor Miserachs Grau on toiminut nykyisessä tehtävässään vuodesta 1995 alkaen. Viimeiset viisi vuotta hän on työskennellyt myös Pietarinkirkon urkurina, minkä ohella hän on säveltänyt yli 2.000 teosta. Hän painottaa, että "kirkkomusiikki ei ole esteettinen kysymys, vaan se on olennainen osa kirkon elämää: Lex orandi, lex credendi (rukouksen laki on uskon laki)". Siksi kirkolliskokouskin kieltäytyi hylkäämästä gregoriaanista laulua ja pyhää polyfoniaa. Innovaatiollakin on kuitenkin paikkansa perinteen rinnalla.

Monsignor vahvistaa vielä sanoen: "Gregoriaaninen laulu on yleismaailmallista, se on katolisuuden instrumentti... Lluis Mollet, säveltäjä kotimaastani, tapasi sanoa, että gregoriaaninen laulu ja kansanmusiikki ovat anonyymistä musiikkia juuri siksi, että ne ovat molemmat lähtöisin taivaasta."

KATT/Zenit

"Vanha messu" ei ole vain historiaa

Toukokuun 24. päivänä Paavillisen Ecclesia Dei -toimikunnan puheenjohtaja ja pappien kongregaation prefekti, kardinaali Darío Castrillón Hoyos vietti tridentiinisen messun Santa Maria Maggioren basilikassa Roomassa. Kysymyksessä oli ensimmäinen kerta Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen, kun virassa oleva kongregaation prefekti viettää liturgiauudistusta edeltäneen ajan messun julkisesti roomalaisessa basilikassa.

Messuun ja sitä edeltäneeseen ruusukkorukoukseen, joita vietettiin erityisesti paavin pontifikaatin 25. juhlavuoden kunniaksi, osallistui yli 2.000 uskovaa ympäri maailmaa. Mukana oli myös muita kardinaaleja ja runsas joukko papistoa.

Sattumaa tai ei, Santa Maria Maggioreen on haudattu myös pyhä paavi Pius V (+1572), joka Trenton kirkolliskokouksen yhtenä seurauksena julkaisi Roomalaisen messukirjan (Missale Romanum). Sitä käytettiin pienin muutoksin aina vuoteen 1970 saakka. Sen jälkeenkin tätä ns. vanhaa messua on luvanvaraisesti saanut viettää.

Vuonna 1988 paavi Johannes Paavali II toivoi arkkipiispa Marcel Lefebvren ekskommunikaation yhteydessä, että kirkon piispat tarjoaisivat hiippakunnissaan riittävästi mahdollisuuksia perinteisten liturgian muotojen viettämiseen, jotta laajemmalta skismalta vältyttäisiin. Tätä tehtävää helpottamaan ja valvomaan pyhä isä asetti Ecclesia Dei -toimikunnan, jonka puheenjohtaja kardinaali Castrillón Hoyos nyt on. Toimikunnan toistaiseksi merkittävin saavutus on suuren brasilialaisen lefebvristiryhmän kirkon täydelliseen yhteyteen palauttamisen valmisteleminen viime vuonna. Neuvotteluja myös muiden arkkipiispa Lefebvren seuraajien kanssa jatketaan.

Saarnassaan kardinaali Castrillón Hoyos painotti mm., "ettei pyhän Piuksen kodifioimaa riitusta voi pitää kuolleena". Hänen mukaansa "pyhä isä on auktoriteetillaan toivottanut lämpimästi tervetulleiksi kaikki uskovat, jotka ovat kiintyneitä aikaisempaan riitukseen ja jotka saavat siitä pätevää hengellistä ravintoa pyhittymisensä tiellä tunnustaen kuitenkin samalla uudistetun roomalaisen riituksen laillisuuden". "Siksi vanha roomalainen riitus ansaitsee kansalaisoikeudet kirkossa muiden katolisten riitusten joukossa", kardinaali päätti.

Paavin terveiset messuun osallistuneille välitti Vatikaanin valtiosihteeri kardinaali Angelo Sodano kirjeitse. Paavi on hänen mukaansa suuresti kiitollinen heidän "sydämellisestä uskollisuudestaan Pietarin seuraajalle ja rukouksistaan hänen pontifikaattinsa 25. vuosijuhlan kunniaksi".

Santa Maria Maggioren messua seurasi suuri julkisuus, sillä monissa piireissä epäillään nyt, että vanhan messun näin julkinen arvonnousu olisi nähtävä enteenä arkkipiispa Lefebvren aiheuttaman traditionalistiskisman mahdollisesta päättymisestä.

KATT/VIS/Kath.net

Uusi latinan sanakirja

Vatikaani on hiljattain julkaissut yksiosaisen, laajan latinan sanakirjan, jossa esitetään käännöksiä uusimmille italian kielen sanoille. Tutkijat päivittävät jatkuvasti kirkon virallisen kielen sanastoa, mutta uuden sanakirjan valmistaminen kesti silti lähes 50 vuotta.

Jalkapallon latinalainen nimi on nyt "pediludium", joka tarkasti käännettynä tarkoittaa "jalkapeliä". Maalivahti on "januarius" ja hyökkääjä "triarius". Lexicon recentis latinitatis -nimistä teosta myydään Vatikaanin verkkokirjakaupassa (uusi osoite: www.paxbooks.com) 120 euron hintaan.

KATT/Zenit

Muslimer och kristna ber tillsammans

Muslimer och kristna har i Frankrike startat gemensamma bönemöten, meddelar KNÄ. Enligt franska medier deltog biskopen av Evry, Michel Dubost, i fredagsbönen i stadsdelens moské, medan Khalid Merroun, moskéns ledare var med om söndagsmässan.

Även på andra orter har kristna och muslimer ordnat gemensamma tillställningar och därigenom uppmanat till tolerans och fred.

KATT/KO

En präst med sinnesnärvaro

En präst i Roms Trastevere hade tillräckligt sinnesnärvaro att förhindra ett utpressningsförsök.

Enlig tidningen La Republica hade en 35 årig man ur hans församling hotat att offentligt beskylla honom för pedofili, ifall han ej betalade en större summa. Prästen föregav att han gick med på kravet men underrättade genast polisen. Utpressaren kom på överenskommen tid till kyrkans sakristia, där prästen gav honom 2.000 euro. Vid kyrkdörren väntade polisen på utpressaren och anhöll honom genast.

KATT/KO


Den helige Benediktus av Nursia

Det västerländska munklivets fader

Den helige Benediktus föddes omkring år 480 i en förnäm familj i Nursia. Han var en begåvad gosse och sändes därför till Rom för att skolas. Han var då 13-15 år gammal. Tiden kring sekelskiftet 400-500 var en råddig och orolig tid. Folkvandringarna hade splittrat den västromerska riket. Rom hade förlorat sin betydelse då kejsaren fanns i Byzans och Italien bröts upp i flere mindre riken som regerades av mer eller mindre kristna barbarer.

Benediktus var from allt sedan sin barndom och kunde snart inte stå ut med det lösaktiga liv som fördes i Rom och beslöt att lämna staden. Han flydde till en by som låg i bergen circa 20 km från Rom. Där bodde han en tid hos ortens präst men kände snart att Gud kallade honom att helt överge världen och leva i ensamhet. Så han tog igen till flykten ända tills han kom till den ort som nu kallas Subiaco. På vägen mötte han en munk, Romanus, för vilken han berättade om sin längtan efter att få leva som eremit och ge sig helt åt Gud. Romanus såg att det var hans allvar, klädde honom till munk och visade honom en beboelig håla i berget. Där bodde Benediktus i tre år utan att träffa någon annan än Romanus som regelbundet försåg honom med bröd och andlig vägledning.

Helgon lyckas inte i längden gömma sig. Det spred sig ett rykte om honom och folk började komma till honom för att få råd och förbön och snart fick han lärjungar som ville dela hans liv. Det växte upp ett litet kloster av hyddor omkring honom och han började arbeta på en regel för dem. När de blev för många, delade han upp dem i tolv grupper som fick var sin abbot och order att bygga sig ett kloster av trä i närheten. Benedikt behöll ändå högsta ledningen över klosterbyn samt utbildningen av noviserna för sig. Detta var alltså början till benediktinorden.

Huru länge han levde där på detta sätt vet man ej. En dag kom munkar från ett kloster i grannskapet och bad honom bli deras abbot. Han var rätt ovillig att åta sig reform av ett existerande kloster med egna vanor men gav till slut efter för deras tjat. Men han varnade dem att om de ville ha honom till abbot måste de också ta emot hans klosterdisciplin. Men munkarna fann snart att den var alldeles för hård för dem så de grep till den desperata lösningen att försöka förgifta honom. Men när de vid matbordet räckte honom bägaren med det förgiftade vinet, gjorde han korstecknet över den och då sprang den i stycken. En blick på brödernas förfärade ansikten sade honom resten. Han reste sig lugnt från bordet och sade: Jag sade ju från början, att vi inte skulle passa ihop. Farväl, skaffa er nu en abbot efter er egen smak. Och så återvände han till Subiaco.

Där stannade han denna gång inte länge. Han organiserade klostren så att de kunde klara sig utan honom och begav sig med en liten grupp bröder, omkring år 530, mot sydost till berget Casinum, nu Monte Cassino, halvvägs mellan Rom och Neapel. Det var en trakt där det kyrkliga livet låg nere och den gamla hedendomen ännu var levande med ett antikt Apollotempel på bergets topp som medelpunkt.

De kom just till fastans början, höll denna strängt i tystnad men firade påsken med glada Alleluian skällande ut över omgivningen. Därpå satte Benediktus och hans bröder i gång med ivrig mission. Folket blev kristet och Apollotemplet ersattes av två kapell och munkarnas boningar. Detta var början till benediktinernas missionsverksamhet som under de närmaste seklen kristnade stora delar av Europa. Augustinus i England, Bonifatius i Tyskland, Ansgar i Norden, alla var de benediktiner. De vann människorna genom att predika Guds ord och leva efter det i brödragemenskap.

Klostret växte och nya kloster grundades från det. Huru många munkar där fanns på Benediktus tid vet man ej, men ett stort kloster var det. Det var där han dog år 547 den 21. mars. Den dagen var också hans festdag ända till den misslyckade kalenderreformen efter andra Vatikankonciliet. Då flyttades den till den 11. juni för att frigöra fastetiden från stora helgonfester.

Benediktus omtalas ofta som det västerländska munklivets fader. Det sker ej för att han skulle ha varit den första som grundade kloster i västerlandet, det fanns många på olika håll när han grundade sina, utan för att hans ordensregel blev den dominerande i västerlandet. Den var så klok, fordrande men icke översträng - han rubricerade den själv som en regel för nybörjare - att han med den verkligen kunde nå det mål han strävade till: att åstadkomma fred och stabilitet i sina kloster. Med det ville han motverka den dåvarande tidsandan. Under förra hälften av 400-talet hade det skrivits åtminstone tre regler. Den helige Cassianus grundade ett kloster i Marseille och gav det en regel. Detsamma gjorde den helige Honoratus på klosterön Lerins. Dessa både byggde i högsta grad på Pachomius egyptiska regel. Det var från Lerins som St. Patrik förde klosterregeln till Irland. De iriska klostren liknade länge de egyptiska ökenklostren. En mera västerländsk regel skrev den helige Augustinus av Hippo för de präster han samlat omkring sig för klosterliv i sitt stift. Den är den enda av dessa som överlevt.

När påven på 1200-talet ansåg att det fanns tillräckligt med regler och därför påbjöd att nya ordnar skulle välja bland dem, valde många t.ex. klarissorna Benediktus regel medan sådana som ville få med egna detaljer i regeln ofta valde Augustinus regel. Den var icke lika detaljerad som Benediktus regel. Detta gjorde t.ex. dominikanerna och birgittinerna.

Under de närmaste seklen efter Benediktus död övergick många gamla kloster, bland annat Lerins kloster till Benediktus regel. Den blev alltså så dominerande att benämningen det västerländska munkväsendets fader inte kan anses överdriven. Benediktinerna och senare cistercienserna som bygger på samma regel spred sig under medeltiden över hela Europa. Jag undrar om inte Finland är det enda land till vilket de aldrig kom. På 1930-talet hade benediktinerna från Pannonhalma gärna grundat något hos oss men biskop Cobben var ej intresserad av förslaget.

Märta Aminoff

Benedikt och liturgien

"Liturgien har tagit sin rot i Kyrkan, den kristna gudsfamiljen, och samlar sig kring det eukaristiska offret. Därifrån strålar den ut, dit för den fram. Den lyfter själen, i vilken den blir levande, och allt som den berör till en högre sfär, till livet i Gud. Liturgien är bärare av Guds nåd: den genomlyser den kristnes hela jordeliv från dopet till graven med förklarande ljus. Att munkens liv måste omstrålas av detta ‘gudomligörande ljus’ ligger i munkkallets väsen, som är att fjärran från världen sträva mot den eviga förklaringen i Guds rike."

Ur: Ildefons Herwegen osb. Den Helige Benedikt. Stockholm 1945.

Hiljainen suuruus: kymmenen näkökulmaa pyhään Joosefiin. 3/10

Jeesus-lapsen todellinen isä

Aina välillä kysytään, oliko Marian ja Joosefin välinen suhde todellinen avioliitto. Kaikki suuret teologit ja myös paavit ovat vastanneet yksiselitteisesti myöntävästi. Sillä kaikki edellytykset, joista avioliitto muodostuu, toteutuvat Jeesuksen Kristuksen vanhempien kesken: jälkikasvu, avioliiton uskollisuus ja sakramentaalisuus. Jo pyhä Augustinus totesi:

“Aivan niin kuin Maria on äiti ilman lihan himoja, niin on myös Joosef isä ilman lihallista yhteyttä.”
Juutalaisessa perinteessä kihlaukseen kuuluivat samat oikeudet kuin avioliittoon - paitsi yhteiselo. Kun nyt Pyhän Hengen vaikutuksesta Marian äitiys oli jo alkanut, halusi Joosef jättää hänet hiljaisuudessa, mutta silloin Herran enkeli antoi hänelle tehtäväksi hyväksyä kotiinsa pyhä neitsyt ja hänen kohtunsa hedelmä: “Älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi.” Koska tuolloin lihallinen ja laillinen isyys oli oikeudellisesti täysin rinnastettu, muotoutui todellisesta avioliitosta Marian kanssa myös perusta Joosefin todelliselle isyydelle. Hän ei ole toisaalta pelkkä adoptio- tai kasvatti-isä, vaan juuri Neitsyt Marian kanssa solmimansa avioliiton siteen perusteella pyhä Joosef on osallinen “todellisesta eikä vain näennäisestä” isyydestä Jeesus-lasta kohtaan.

Paavi Johannes Paavali II:n mukaan Joosefin isyys on viime kädessä seurausta hypostaattisesta unionista, eli Jeesuksen Kristuksen yhdessä persoonassa olevien kahden luonnon - jumalallisen ja inhimillisen - ykseydestä. Tullessaan ihmiseksi Kristus nimittäin otti vastaan kaiken, mikä on inhimillistä, erityisesti perheen ja siihen liittyen myös Joosefin isyyden. Tämä isyyden hoitaminen hänelle nimenomaisesti osoitettiin, kun hän sai enkeliltä tehtävän antaa lapselle nimeksi Jeesus. Se oli toimi, joka kuului yksinomaan lailliselle isälle. Myös Jumalanäiti itse - vaikka hän tiesikin lapsen salaperäisestä syntyperästä - kutsui pyhää Joosefia Kristuksen isäksi: “Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.”

Isyys on muutakin kuin pelkkä biologinen funktio. Jeesuksen ei Jumalan Poikana tarvinnut oppia mitään. Hän tiesi, kuka hän oli. Taivaallisen Isän tieto ja kaikkivaltius olivat myös hänen tietoaan ja kaikkivaltiuttaan. Mutta koska Jumalan Poika oli tullut nyt myös ihmisen, inhimillisen äidin pojaksi, oli hänessä myös todellista edistystä tiedoissa ja taidoissa. Hän oppi kävelemään, puhumaan ja rukoilemaan niin, kuin muutkin lapset. Samalla Jeesus oli oppinut asioita äidiltään, myös omaksunut paljon tämän olemuksesta ja tavoista, olihan Jeesus Marian lihaa ja verta.

Mutta Jeesus-lapsi oppi myös pyhältä Joosefilta. Tämä oli lapsen silmissä taivaallisen Isän hyvyyden ja rakkauden kuva, se, jonka Jumala oli valikoinut toimimaan “isyyden täydellisenä ruumiillistumana”. Siinä, että Jumala kutsui pyhän Joosefin palvelemaan välittömästi Jeesuksen persoonaa ja tehtävää, Joosef saattoi osallistua pelastustyöhön lunastuksen suuressa salaisuudessa.

Tietenkin Joosef opetti Jeesus-lasta, mutta sitäkin enemmän hän itse oppi Jumalan Pojalta. Maria ja Joosef opettivat lapselle Vanhan testamentin tekstejä, mutta Jeesus avasi heille kirjoitusten syvemmän merkityksen. Pojan vähitellen kasvettua nuoreksi mieheksi Joosefin tehtävä loppuu. Tästedes häneen pätee lause: “Hänen täytyy kasvaa ja minun täytyy kutistua!!!” Juuri tämä vapaaehtoinen itsensä kokonaan unohtaminen ja tämä täydellinen vetäytyminen muodostavat sen suuruuden, jotka tekevät pyhästä Joosefista niin ihailtavan ja esikuvallisen monille ihmisille.

Hiljainen suuruus on kymmenosainen mietiskely pyhästä Joosefista.
Se on alunperin ilmestynyt itävaltalaisessa St. Josef -lehdessä (Heft 6, 2001).

Pyhän Ursulan seuralaiset

Samassa kanonisaatiomessussa, jossa paavi Johannes Paavali II julisti pyhäksi äiti Ursula Ledochowskan, nostettiin alttarien kunniaan myös kolme muuta autuasta. Seuraavassa heidät esitellään lyhyesti.

Józef Sebastian Pelczar (1842-1924)

Józef Pelczar oli puolalainen piispa, joka perusti Jeesuksen pyhän sydämen palvelijasisarten sääntökunnan. Saarnassaan paavi sanoi pyhän Józefin osoittaneen uskonsa “yleismaailmallisessa kutsussa pelastukseen. Hänen elämänsä motto oli: ‘Kaikki Jeesuksen pyhälle sydämelle kaikkeinpyhimmän Neitsyen tahrattomien käsien kautta.’”

Maria de Mattias (1805-1866)

Maria de Mattias oli italialainen sisar, joka perusti Kristuksen veren palvojien sääntökunnan. “Hänessä”, pyhä isä totesi, “rakkaus ristiinnaulittua Kristusta kohtaan muuttui intohimoksi sieluja kohtaan ja nöyräksi omistautumiseksi veljiä ja sisaria, ‘rakasta naapuria’, varten.”

Virginia Centurione Bracelli (1587-1651)

Virginia Centurione Bracelli oli italialainen maallikko, joka “ylhäisestä suvustaan piittaamatta omistautui erityisen suurella epäitsekkyydellä syrjäytyneiden auttamiseen”. Paavin mukaan pyhän Virginian innoittajana oli “ehdoton kuuliaisuus Jumalan tahdolle. Sitä hän ravitsi jatkuvalla Jumalan sanan huolellisella kuuntelemisella ja kontemplaatiolla.”

KATT

Kiertokirje Ecclesia de Eucharistia

Piispamme Józef Wróbelin SCJ artikkeli uudesta kiertokirjeestä.

Paavi Johannes Paavali II:n 14. kiertokirjettä Ecclesia de Eucharistia on mielestäni pidettävä yhtenä hänen tärkeimmistään. Tällä tarkoitan niin asiakirjan teologista kuin sen kirkollista merkitystä. Joku voisi ajatella, ettei uusi kiertokirje tuo mitään uutta, koska Trenton kirkolliskokouksen jälkeen pääsääntöisesti kaikki dogmaattiset kysymykset ovat olleet selvitetyt. Osittain tämä pitääkin paikkansa, minkä vuoksi paavi ei esitä kiertokirjeessään mitään uusia dogmaattisia totuuksia. Silti ei saa unohtaa, että jokaisella aikakaudella on omat haasteensa, jotka edellyttävät selkeitä kannanottoja kirkolliselta auktoriteetilta. Sellainen on myös tämän kiertokirjeen tarkoitus.

Jo kiertokirjeen otsikko viittaa sen pääteemaan: kysymys on kirkon ja eukaristian välisestä molemminpuolisesta yhteydestä. Asiakirjan keskeisin sanoma on, että eukaristian sakramentti on arvokkain Jumalan Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa kirkolle antamista lahjoista. Tästä sakramentista kirkko rakentuu. Eukaristia näet muodostaa ja rakentaa ykseyden samalla sekä Jumalan ja ihmisten välille että ihmisten kesken.

Eukaristian arvo on myös siinä, että se tuo Jeesuksen pelastustyön tähän hetkeen. Eukaristiassa olemme todella osallisia Jeesuksen kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Hän itse on sieluineen ja ylösnousseine ruumiineen siinä läsnä ollakseen ravintona veljilleen, jotka vaeltavat läpi historian kohti iankaikkista elämää. Näin eukaristia on lupaus iankaikkisesta elämästä: "Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet" (Joh. 6: 54).

Eukaristian teologinen todellisuus vaatii kirkolta ja kristityiltä vastaavanlaista suhtautumista. Paavi lausuu yksiselitteisesti eukaristian olevan korkeimman kunnioituksen ja palvonnan arvoinen. Samalla hän torjuu kaikki tämän sakramentin väärinkäytökset ja välineellistämispyrkimykset.

Kiertokirjeestä eivät voineet jäädä puuttumaan ekumeeniset huomiot. Paavi ei todellakaan ole epämääräinen eri kristittyjen välisen ns. interkommuunion kysymysten edessä. Pietarin seuraaja valittaa kristittyjen keskinäisen hajaannuksen tilaa, joka myös estää eukaristiayhteyden heidän välillään. Niin kauan, kuin kristityt eivät muodosta yhdessä yhtä, jakamatonta Kristuksen ruumista (eli yhtä kirkkoa), he eivät voi myöskään ottaa yhdessä osaa Jeesuksen eukaristiseen ruumiiseen (eli eukaristiaan, eukaristian kommuunioon). Tosiasiassa kristittyjen hajaannus on ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jota eukaristia nimenomaan itsessään ilmentää yhteen kirkkoon kuuluvien ihmisten ykseyden merkkinä ja toteutumana.

Käsitellessään käytännöllisiä ongelmia paavi muistuttaa edelleen voimassa olevista periaatteista, siis ns. Communicatio in sacris –säännöstä. Sen perusteella yhteinen eukaristian vietto on kiellettyä sellaisten kirkkojen edustajilta, jotka eivät ole kirkon täydessä ykseydessä. Sallittua ei ole myöskään tavallinen ja säännöllinen kommuuniolle osallistuminen toisissa kirkoissa; se voisi antaa väärän ja vahingollisen käsityksen ykseydestä. Pyhä isä ei kuitenkaan sulje pois tiettyjä poikkeuksia. Ne johtuvat sielunhoidollisista tilanteista, tarkemmin sanottuna sellaisista, jotka sielujen pelastus todella edellyttää. Niinpä katolilaiset voivat todellisissa hätätapauksissa (eli jos on fyysisesti tai moraalisesti mahdotonta tavoittaa katolista pappia) osallistua kommuuniolle toisissa kirkoissa, mikäli eukaristian sakramenttia vietetään niissä Pyhän istuimen mukaan pätevästi. Katolinen pappi saa myös samankaltaisissa todellisissa hätätapauksissa jakaa kommuunion sellaisille kristityille, jotka uskovat eukaristian sakramentin ja joille sen vastaanottaminen on mahdollista.

Kuten jo mainitsin, ei kysymykseen interkommuuniosta voi antaa vastausta ottamatta huomioon kahta tärkeää edellytystä. Ensimmäinen edellytys on eukaristian pätevyys. Paavi viittaa eukaristian ja pappeuden sakramentin erottamattomaan yhteyteen, jossa apostolisella suksessiolla on ratkaiseva merkitys. Johannes Paavali II painottaa siksi, että "seurakunta, joka kokoontuu eukaristian viettoon, tarvitsee välttämättä vihityn papin, joka sitä johtaa, jotta kyseessä todella voisi olla eukaristinen kokous. Toisaalta seurakunta ei itse voi tarjota itselleen vihittyä viranhaltijaa. Kysymyksessä on lahja, jonka se saa piispojen apostoleihin asti ulottuvan suksession kautta. Juuri piispa asettaa pappisvihkimyksen sakramentin kautta uuden papin tehtäväänsä ja välittää hänelle vallan pyhittää eukaristian" (n. 29). Siksi pappisvihkimyksen sakramentti on ensimmäinen ja tärkein edellytys eukaristian pätevälle viettämiselle; siksi myös apostolinen suksessio on yksi tärkeimmistä aiheista käytäessä ekumeenisesta keskustelua kristittyjen välisestä interkommuuniosta.

Toinen edellytys koskee eukaristian ymmärtämistä: kun tahdotaan osallistua eukaristiaan täydellisesti ja tuntea aidosti interkommuuniota, on myös ymmärrettävä oikein, mistä eukaristiassa ja eukaristisessa kommuuniossa todellisuudessa on kysymys. Niinpä paavi painottaa, että interkommuunio, joka ymmärrettäisiin pelkkänä "tapaamisena veljellisellä aterialla" (n. 10), vähentäisi epäoikeutetusti eukaristian todellisuutta ja pyhyyttä. Tosiasiassa eukaristia on niin suuri aarre, ettei tällaisia kaksimielisyyksiä tai vähättelemisiä voida mitenkään suvaita (vrt. n. 10). Ja silti paavi esittää myös, että ekumeeninen vuoropuhelu johtaa vielä täyteen ykseyteen ja että kristityt kerran vielä voivat viettää eukaristiaa yhdessä ja osallistua samaan kommuunioon.

Paljon tilaa paavi antaa eukaristian merkitykselle kristittyjen elämässä. Eukaristia on kaikkien sakramenttien huippu, koska se saa aikaan syvän yhteyden kolmiyhteisen Jumalan ja ihmisten välille (vrt. n. 35-). Yhteys Jeesuksen Kristuksen kanssa onkin nimenomaan ensimmäinen edellytys todelliselle uskon elämälle, käskyjen sekä kaikkien muiden uskosta ja kasteesta johtuvien velvoitteiden täyttämiselle (vrt. esim. n. 35). Tätä totuutta Jeesus Kristus painottaa Johanneksen evankeliumissa, kun hän sanoo: "Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään" (Joh. 15: 4-5).

Eukaristia myös rakentaa uskovien yhteyttä. Sen todellisuudella on syvä mystinen ulottuvuus, sillä juuri eukaristia rakentaa kirkkoa ja takaa sen sisäisen elämän dynamiikan. Jo kiertokirjeen ensimmäisessä virkkeessä pyhä isä kirjoittaa, että "kirkko elää eukaristiasta" (n. 1). Sen alttarin ympärille, jolla piispa ja papit viettävät eukaristiaa, uskovat kerääntyvät ja muodostavat siten yhden perheen Jeesuksessa Kristuksessa. Tällaisen eukaristian toimivuuden todellisuuden voimme tuntea itsekin erityisesti omassa maassamme, missä yksittäiset katolilaiset elävät hajallaan todellisessa diasporassa sekä käytännössä vain eukaristian vietossa kirkossa tuntevat yhteisyyttään ja jakavat keskenään uskon todistuksen.

Kaksi edellä mainittua perustetta viittaavat eukaristian merkitykseen uskovien elämässä. Tästä merkittävyydestä seuraa eukaristiaan (pyhään messuun) osallistumisen välttämättömyys. Kirkko, jolle Jeesus Kristus jätti vastuun ihmisten pelastuksesta, muistuttaa uskovia jatkuvasti eukaristiaan osallistumisen velvollisuudesta vähintäänkin sunnuntaisin. Siksi pyhä isä kirjoittaa kiertokirjeessä: "Tässä yhteisöä edistävässä, ainutlaatuisessa vaikutuksessa, joka on eukaristialle niin ominainen, on nähtävissä yksi peruste sunnuntaimessun merkitykselle. Siitä ja muista syistä, jotka tekevät eukaristiasta perustavanlaatuisen kirkon ja yksittäisten uskovien elämälle, olen maininnut apostolisessa kirjeessäni Dies Domini sunnuntain pyhittämisestä. Siinä muistutin muun muassa, että uskovilla on velvollisuus osallistua messuun milloin vakavat syyt eivät sitä estä. Siksi paimenten velvollisuus on puolestaan tarjota kaikille tilaisuus noudattaa tuota käskyä. Apostolisessa kirjeessä Novo millennio ineunte, jossa jonkin aikaa sitten viitoitin kirkon pastoraalista tietä kolmannen vuosituhannen alussa, halusin painottaa sunnuntaisen eukaristian erityistä merkitystä. Nostin silloin esiin sen yhteisöä vahvistavan vaikutuksen: ’Se on’ – näin kirjoitin – ’erinomainen paikka, jossa yhteisöllisyyttä julistetaan ja hoivataan. Juuri eukaristiaan osallistumisen kautta Herran päivästä tulee myös kirkon päivä, jolloin se voi tehokkaasti täyttää tehtävänsä ykseyden sakramenttina’" (n. 41).

Kiertokirje muistuttaa myös vaatimuksesta osallistua eukaristiseen kommuunioon arvollisesti. Koska eukaristinen kommuunio yhdistää meidät Jumalan kanssa, täytyy kommuunioon osallistuvan ihmisen olla ilman kuolemansyntiä. Pyhä isä toistaa kirkon pysyvän opetuksen: "Sen, joka on tietoinen vakavasta synnistä, on otettava vastaan parannuksen sakramentti, ennen kuin hän saa osallistua kommuuniolle. Sen tähden toivon, että kirkossa on ja pysyy aina voimassa se säännös, jolla Trenton kirkolliskokous selvensi apostoli Paavalin vakavaa kehotusta (vrt. 1 Kor. 11: 28) pitäessään kiinni siitä, että ’ripin täytyy edeltää arvollista eukaristiaa, mikäli joku on tietoinen kuolemansynnistä’" (n. 36). Sitten pyhä isä lainaa pyhän Johannes Krysostomoksen sanoja, jotka ilmaisevat kirkon kehotuksen muuttamattomana: "Pyhään pöytään [ei saa] astua likaisella ja turmeltuneella omallatunnolla. Sellaista lähestymistä ei voi todellakaan koskaan kutsua kommuunioksi, ei vaikka koskisimme Herran ruumista tuhat kertaa, vaan kadotukseksi, piinaksi ja rangaistusten lisääntymiseksi" (n. 36).

Tähän liittyen kiertokirje painottaa myös kirkon vastuuta pyhän kommuunion arvollisessa vastaanottamisessa: "Armon tilan arvioiminen on luonnollisesti jokaisen itsensä tehtävä, koska kysymys on omantunnon asiasta. Moraalisen normin vastaisen, vakavan, avoimen ja jatkuvan ulkoisen käytöksen kohdalla kirkko, kantaessaan pastoraalista huolta hyvän järjestyksen turvaamisesta yhteiskunnassa ja kunnioituksesta sakramenttia kohtaan, ei voi kuitenkaan olla tuntematta vastuutaan. Kanonisen oikeuden lakikirja viittaa tällaiseen ilmeiseen moraalisen kestämättömyyden tilanteeseen, kun se toteaa eukaristiselle kommuuniolle pääsemisen olevan mahdotonta niille, jotka ’uppiniskaisesti pysyvät julkisesti tunnetussa vakavassa synnissä’" (n. 37).

Lopuksi on vielä sanottava, ettei tämän pääsemättömyyden tarvitse olla lopullista. Jokaista ihmistä kehotetaan kääntymykseen ja jokaiselle ihmiselle tarjotaan sovintoa Jumalan kanssa parannuksen sakramentissa. Keneltäkään, joka kääntyy ja katuu syntejään, ei kielletä papin antamaa synninpäästöä. Sovinto Jumalan kanssa on juuri sen aidon toivon perusta, josta Jeesus Kristus itse puhuu vertauksessa kadonneesta lampaasta: "Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa" (Luuk. 15: 7).

+ Józef Wróbel SCJ
Helsingin piispa

Väitösjuhla Roomassa

Rooman tunnetun Fontana di Trevi -suihkulähteen tuntumassa sijaitsevassa Paavillisessa Gregoriaanisessa yliopistossa historian tuulet puhalsivat 17. toukokuuta, kun isä Tuomo T. Vimpari väitteli kanonisen oikeustieteen tohtoriksi.

Vaikka Vatikaanin alaisuuteen kuuluva maailmankuulu jesuiittayliopisto perustettiin jo 1551, isä Vimparin väitös rekisteröitiin siellä ensimmäisenä suomalaissyntyisen katolisen papin tohtoraattina sitten keskiajan. Yli 300-sivuinen englanninkielinen väitöskirja käsittelee ennen tutkimatonta alaa: katolista kirkkoa oikeushenkilönä kaikissa viidessä Pohjoismaissa kanonisen oikeustieteen näkökulmasta.

Yliopiston tohtorinväitösten juhlasalissa lauantai-iltapäivänä pidetyn väitöstilaisuuden puheenjohtajana toimi yliopiston kanonisen oikeustieteen tiedekunnan dekaani, professori Gianfranco Ghirlanda SJ, moderaattorina professori Paolo C. Ferrari da Passano SJ ja vastaväittäjänä professori Carlos Corral Salvador SJ. Vastaväittäjä oli kutsuttu Madridissa sijaitsevasta Universidad Pontificia Comillas -yliopistosta.

Tilaisuuteen osallistuivat eturivissä piispamme Józef Wróbel SCJ, Suomen suurlähettiläs Pyhän istuimen luona Antti Hynninen puolisoineen sekä lukuisia Roomassa opiskelevia tai työskenteleviä pappeja, mm. ruotsalaisen pappiskollegion rehtori monsignor Furio Cesare. Läsnä olivat myös yleisabbedissa äiti Tekla Famiglietti OSSS birgittalaissisartensa kanssa, sisaria muista sääntökunnista sekä Roomassa asuvia suomalaisia. Luonnollisesti mukana olivat niin ikään siellä opiskelevat hiippakuntamme pappiskandidaatit. Tilaisuuteen osallistui myös autuaan Ursulan pyhäksijulistamiseen saapunut joukko suomalaisia pyhiinvaeltajia, heidän joukossaan Katolisen tiedotuskeskuksen kummatkin tiedottajat Marko Tervaportti ja sisar Marja-Liisa OSSS.

Latinankielisellä rukouksella avattu italiaksi pidetty väitöstilaisuus alkoi isä Tuomo T. Vimparin puheella, jossa hän seikkaperäisesti selosti väitöskirjansa taustaa, rakennetta ja tärkeimpiä tuloksia, ja jota mukana olleet saattoivat seurata kaikille jaetusta suomennoksesta. Hyvin juridiselta kuulostava aihe avaa hieman yllättäen myös mielenkiintoisia historiallisia ja teologisia näkökulmia, kun kanonisen oikeuden ja siviilioikeuden yhteensopivuuden tai -sopimattomuuden syitä maissamme ryhdytään seikkaperäisesti tutkimaan. Väittelijää kiitettiin seuranneessa keskusteluosuudessa, varsinaisessa "väitöksessä", nimenomaan tästä analyyttisestä otteestaan. Varsinaista kritiikkiä jäätiin odottamaan turhaan!

Tilaisuuden lopuksi isä Vimpari kiitti lämpimästi läsnäolleita aloittaen piispastamme sekä yliopistoaan, jossa hänen yhdeksän vuotta kestäneet kirkolliset opintonsa ovat nyt onnellisesti päättyneet. Juhlallista väitöstilaisuutta seurasi vakiintuneen perinteen mukaan vastaanotto yliopiston kahvilassa.

Kymmenen päivää myöhemmin isä Tuomo T. Vimpari julistettiin virallisesti kanonisen oikeustieteen tohtoriksi summa cum laude (eli suomalaisittain laudatur), kun hänen väitöskirjansa julkistettiin korkeimman akateemisen oppiarvon edellyttämällä tavalla. Väitöskirja The juridical personality of the Catholic church in Scandinavia - canonical problems and prospects ilmestyy myöhemmin kokonaisena laitoksena todennäköisesti kansainvälisessä oikeustieteellisessä kirjasarjassa.

KATT

Maailman vanhin ikonimaalari

Isä Robert de Caluwé täytti 90 vuotta

Itäisen riituksen mukainen jumalanpalvelus on alkanut Espoon Myllyjärven Ekumeenisessa keskuksessa. Läsnä on pieni, uskollinen kuulijakunta, joka osallistuu toimitukseen kykynsä mukaan.

Itäisen riituksen mukainen jumalanpalvelus muistuttaa ulkoisesti enemmän ortodoksista kuin tuttua katolista messua, aina musiikkia myöten. Sen maallisena keskipisteenä on Ekumeenista keskusta vetävä isä Robert de Caluwé, jonka omista tai oppilaidensa käsistä ovat peräisin myös kappelin melkein kaikkia pintoja peittävät ikonit. Tuttuakin jumalanpalveluksesta löytyy, esirukousten aikana rukoillaan myös paavin puolesta.

Isä Robertin ääni on yhä kirkas ja selkeä, vain kävelykeppi muistuttaa 90 vuoden iästä. Sekin unohtuu, kun saarnana kuullaan elävä kertomus kohtaamisesta valokuvaajan kanssa, joka osui todistamaan asfaltin rakoilua ja murtumista, kun sen alta sateen jälkeen nousi tavattomalla voimalla sieniä, kuin todistaen elämän voimaa kuolleen materian yli.

Kristillisyys on täällä sitä mikä yhdistää, ei sitä mikä erottaa. Kirkkokahveilla herää vilkas keskustelu amisheista, Yhdysvalloissa elävästä luterilaistaustaisesta, eristyneestä uskontokunnasta, joka ei hyväksy modernia tiedettä ja teknologiaa, eläen sukupolvesta toiseen melkein muuttumattomissa oloissa hevoskulkuneuvoineen kaikkineen.

Ikoneita on täällä päärakennuksessakin, ne peittävät jopa osan kirjahyllystä. Ja ikoneiden varassa keskus tietyssä mielessä toimiikin. Se on alusta pitäen ollut omavarainen: isä Robert maalaa ikoneja ja kirjoittaa ikoneista, ja siitä koituvat tulot mahdollistavat toiminnan ilman ulkoista apua.

Ikonimaalaus on peruja isä Robertin alkuperäisestä kutsumuksesta, joka kirkastui silloiselle hollantilaiselle kansakoulunopettajalle vuonna 1932, kun Venäjältä kantautui tieto uskovien vainoista ja nälänhädästä. Keskustelut rippi-isän kanssa johtivat Roomaan pappisseminaariin, joka valmisti pappeja Venäjälle.

"Opiskelin kuusi vuotta ortodoksisen kirkon kulttuuria ja idän kirkkoisiä. Se on valtavan rikas perinne, ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut tutustua siihen", isä Robert muistelee.

Kun pappisseminaari jäi taakse, oli Venäjä kuitenkin sulkeutunut ulkomaailmalta. Isä Robert kutsuttiin Suomeen vuonna 1940, välirauhan aikaan. Ensimmäinen itsenäisempi tukikohta ja tavallaan Ekumeenisen keskuksen edeltäjä oli vuonna 1951 vihitty Rekolan kappeli - pieni rukoushuone, jonka kohtalona oli kärsiä huonoista naapuruussuhteista. Kirkko ja asuinhuone jopa siirrettiin tien toiselle puolelle, mikä ei sekään tuonut lopullista sopua.

"Nyt kappelia ei enää ole, paikalla on tie. Siitä on muistoja enää Tikkurilan museossa, Tikkurilan vanhan rautatieasemarakennuksen tiloissa."

Lopullinen ratkaisu oli paikka Espoon Myllyjärvellä, jota tultaisiin kutsumaan Ekumeeniseksi keskukseksi. Myllyjärven kirkko valmistui vuonna 1964, ja isä Robert yhdessä toisen jo Rekolassa vaikuttaneen papin, Theodor Rohnerin kanssa oli päättänyt omistaa paikan ekumenialle - asia, joka oli katolisessa kirkossa silloin varsin uusi, monen mielestä ylellisyyttä. Samana vuonna vihittiin kuitenkin Helsingin apulaispiispaksi Paul Verschuren, joka oli asennoitumiseltaan ekumeeninen, uusille asioille avoin, ja josta tuli lisäksi isä Robertin hyvä ystävä.

Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeinen aika lienee ollut keskuksen vilkkainta. Vierailijoita oli silloin jopa 12-13.000 vuosittain.

Vuonna 1971 isä Theodor lähti Brasiliaan lähetystehtäviin. Sen jälkeen Ekumeeniseen keskukseen tuli vielä yksi pappi, isä Guy Barbier, jonka isä Robert kutsui opiskelemaan venäjää - itäisen riituksen talossa nimittäin puhuttiin venäjää, aina keskuksen apulaista, sisar Paraskevaa myöten. Sittemmin isä Guy kutsuttiin Emmaus-työhön, mutta hän osallistui yhä keskuksen jumalanpalveluksiin. Nyttemmin myös sisar Paraskeva on siirtynyt luostariin, ja keskuksen apulaisena toimii Sirkku Lehtinen, joka "osaa kaiken".

Isä Robertin käsitys on, että Ekumeenisen keskuksen toimintaa kunnioitetaan laajalti. Käsitys vahvistui äskeisillä 90-vuotispäivillä, joihin osallistui katolilaisten lisäksi myös Espoon luterilaisia seurakuntia ja monia ortodokseja kauempaakin. Se tosiasia, että jumalanpalvelus muistuttaa ortodoksista jumalanpalvelusta, ja sekin, että isä Robert itse elää kuten ortodoksi, voi kuitenkin ärsyttää, jopa pelottaa.

"Monet luulevat, että käännytän ihmisiä", hän sanoo. "Kuudenkymmenen vuoden aikana ei kuitenkaan ole ilmaantunut yhtään käännynnäistä. Olemme yksi kirkko kasteen kautta, ja meidän on oltava hyviä oman kirkkomme jäseniä, muita vihaamatta."

Isä Robert kertoo itse löytäneensä muista kirkoista paljon kunnioitettavaa sitä mukaa, kun on oppinut ne tuntemaan. Ortodoksisessa kirkossa hän arvostaa erityisesti sen rakastavaa suhtautumista ihmiseen ja sen ihmiselle tämän heikkouksineenkin osoittamaa ymmärtämystä. Pappien naimattomuuden suhteen hän tuntuu lähentyvän ortodoksisen kirkon linjaa, mikä tosin ei ole myöskään katoliselle kirkolle opillinen vaan käytännöllinen kysymys.

Ekumeniassa isä Robert lähtee perusasioista, yhdestä kasteesta ja yhdestä Herrasta, ja näkisi tästä näkökulmasta siksi mielellään kirkkojen tuovan esiin uskoaan ja käytäntöään henkilöimättä niitä voimakkaasti johtajiinsa. Näin annetaan yhdistäville tekijöille kenties nykyistä paremmat mahdollisuudet nousta esiin.

"Myös suomalainen luterilaisuus on läheistä. Olen ekumeniaa ajatellen oppinut heiltäkin paljon", isä Robert sanoo.

Olli Orkoneva

Ursuliinisisarten ylisisaren kirje äiti Ursulan kanonisaatiosta

Varsova 25.3.2003

Hyvät äiti Ursula Ledóchowskan ja sisarkuntamme ystävät, sisaret ja veljet,

Muutaman viikon kuluttua Johannes Paavali II korottaa pyhien joukkoon äiti Ursula Ledóchowskan, Kuolemantuskassa olevan Jeesuksen sydämen ursuliinisisarten sääntökunnan perustajan. Pyhäksi julistamisjuhlallisuuksia vietetään Roomassa 18.5. 2003. Tämä suuri ja riemullinen tapahtuma muodostuu osaksi Puolan paikalliskirkon kiitosta pyhän isän, historian ensimmäisen slaavilaisen ja puolalaisen paavin, 25-vuotisesta pontifikaatista. Se on myös paavin syntymäpäivä.

Haluamme jakaa tämä ilomme myös Teidän kanssanne, rakkaat ystävämme, perheenjäsenemme, sisaremme ja veljemme. Samalla meillä on tilaisuus pohtia hetki yhdessä tämän pyhäksi julistamisen merkitystä. Epäilemättä monikin meistä kyselee tällaisessa tilanteessa sitä, minkä viestin voi nykyajan ihmiselle tuoda tämä tuleva pyhä, vaatimaton, harmaa sääntökuntasisar, joka meidän tavallamme eli vaikeita aikoja. Mitä voimme häneltä oppia? Miten hän voi tuoda apunsa usein hankalaan jokapäiväiseen elämäämme?

Hän eli vuosisatojen ja aikakausien vaihteessa (1865 – 1939). Euroopan historian kartta muuttui hänen silmiensä edessä. Aikaisemmat keisarikunnat kaatuivat ja esiin nousi uusi poliittinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen järjestelmä. Itsenäinen Puola syntyi uudelleen. Maailmassa tapahtuvat muutokset toivat paljon toivoa, mutta myös huolta. Mielelleen ja sydämelleen tyypillisellä tarkkaavaisuudella äiti Ursula Ledóchowska havaitsi tämän Euroopan ja maailman hengellisen tilan. Hän teki siitä oikean diagnoosin ja osoitti elämällään tien ulos kulttuurin ja yhteiskunnan kriisistä.

Hän kirjoitti 1930–luvulla: Tänään, kun maailma pakanallistuu yhä enemmän, kun materialismi yhä enemmän erottaa sieluja Jumalasta, kun erilaiset väärät filosofiat pyrkivät peittämään meiltä jumalallisen totuuden pilkaten sitä, mikä meille on pyhintä – uskoamme, on meidän kiinnitettävä katseemme pyhien elämään. Erityisesti katsokaamme niitä pyhiä, jotka elivät meidän laillamme, joiden elämä ei eronnut meidän elämästämme millään ennenkuulumattomalla tavalla, jotka täyttivät – ja tämä on heidän pyhyytensä ominaisuus – mitä tavallisimpia pieniä velvollisuuksia epätavallisella tavalla rakastaen, yliluonnollisella innolla. Ja siksi: Me tarvitsemme pyhiä, jotta he, kuten ammoinkin, anoisivat valon ja armon eksyville, anteeksiannon syvyyksistä laupeutta huutaville. He ovat ihmisiä, jotka palavin sydämin, epätavallisen rakkauden innoittamina ovat sitoutuneet perheeseensä, työhönsä, yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään ja kykenevät muuttamaan maailman. Sellaisia ihmisiä on tarvittu aina, heitä tarvitaan kovasti tänäänkin.

Äiti Ursula piti ihmisen kasvatusta, hänen kaikinpuolista kehittämistään, tärkeimpänä toimintana ihmisten, maailman ja Kirkon hyväksi. Puheessaan opettajille hän sanoi: Meillä on kasvatustyössä kahdenlainen tehtävä: ensinnäkin kasvattaa lapsia Jumalalle, taivaalliselle isänmaallemme, ja toiseksi kasvattaa lapsia yhteiskunnalle, maalliselle isänmaallemme. Hän oli lahjakas opettaja ja kasvattaja. Hän rakasti lapsia ja nuoria ja toivoi heidän todellista parastaan. Hän etsi tapoja ja menetelmiä kasvattaakseen kaikin tavoin kypsiä ihmisiä, jotka kykenevät ottamaan vastuun itsestään ja heidän haltuunsa uskotuista ihmisistä.

Samanaikaisesti hän ymmärsi, mikä korvaamaton rooli perheellä on kasvatuksessa. Hän itse kasvoi perheessä, jossa hän sai paljon lämpöä ja viisasta, vaativaa rakkautta, lukuisan sisarusparven keskellä, perheessä, joka oli vahva Jumalassa. Erityinen rooli hänen perheessään oli äidillä: hän oli hyvä, rakastava, hurskas nainen, joka piti tarkkaa huolta siitä, että – kuten hän kirjoitti päiväkirjassaan – saisi siirrettyä lapsiin uskon periaatteet. Jos onnistun siinä, voin rauhassa sulkea silmäni. Näin varmaan äidistään ajatteli Ursulakin, kun hän kerran sanoi katolisille naisille: pyhän äidin sylissä kasvavat hurskaat papit, urheat valtion virkamiehet, sankarilliset isänmaan puolustajat. Meidän aikanamme tarvitaan niin kovasti hyviä, rakastavia perheitä, viisaita ja vastuullisia vanhempia, isiä ja äitejä, kasvattajia, katekeettoja ja opettajia. Nuorille ovat kovin tarpeen ympäristöt, joissa he tuntevat rakkautta ja hyväksyntää, jossa he saavat hyvää ohjausta, viisaita ystäviä ja oppaita kypsän elämän tielle.

Tänään, kun koko maailma on ihmiselämän tarkoituksen ja päämäärän vääränlaisen ymmärtämisen aiheuttamassa kriisissä ja siitä aiheutuvassa kasvatuksellisessa kriisissä, on äiti Ursulan erityisen arvokkaana ja pysyvänä panoksena hänen kasvatustoimintansa esimerkki. Tämä toiminta ei koskenut vain lapsia ja nuoria, vaan myös kasvattajia, opettajia ja katekeettoja. Tärkeä on myös hänen kristillinen, dynaaminen ja positiivinen kasvatusmenetelmänsä, jonka perusperiaate on, että kasvatus on tärkeintä evankelioimistyötä.

Me elämme maailmassa, joka on usein kaaoksen, väkivallan, rauhattomuuden sekä ilon ja tasapainon puutteen ahdistama. Meidän on vaikea uskoa tai luottaa kehenkään… Äiti Ursula kirjoitti: Annan tässä teille apostolaatin, joka ei vaadi teiltä suurta kieltäymystä tai vaivoja, sellaisen, joka erityisesti nyt meidän aikoinamme on hyvin tarpeellinen ja tehokas, nimittäin hymyn apostolaatin. Hymy karkottaa sieluun kertyneet pilvet. Hymy hyväntuulisilla kasvoilla kertoo Jumalaan liittyneen sielun sisäisestä autuudesta. Hymy kasvoillasi sallii lähestyä sinua pelkäämättä, pyytää sinulta jotain tai kysyä. Monesti hymy voi masentuneeseen sieluun vuodattaa uuden elämän, toivon, että paremmat ajat odottavat, että Jumala on valveilla. Hymy on usein se tähti, joka osoittaa, että tuolla ylhäällä sykkii Isän sydän aina valmiina armahtamaan ihmisiä heidän kurjuudessaan. Jumala on varannut itselleen oikeuden tehdä ihmisistä pyhiä ristin kautta. Meille hän on antanut tehtävän auttaa toisia heidän tuskallisessa vaelluksessaan ristin tiellä jakamalla ympärillemme pieniä onnen ja ilon säteitä. Me voimme tehdä sen usein, antaa toisille rakkauden ja hyvyyden hymyjä, hymyjä, jotka kertovat Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä. Tarvitsemme tänään kovasti hyvää tuulta niin itsellemme kuin lahjaksi muille; hyvää tuulta, joka tietää, että viime kädessä tämän päivämme ja huomisemme Herra on Jumala.

Eräässä kirjeistään sääntökunnallemme Johannes Paavali II sanoi äiti Ursulasta: Autuas Ursula Ledóchowska oli omana aikanaan uuden evankelioinnin apostoli, joka antoi elämällään ja toiminnallaan todistuksen siitä, kuinka evankelinen rakkaus on aina ajankohtaista, luovaa ja tehokasta.

Olkoon äiti Ursulan pyhäksi julistaminen meille kutsu itsemme, perheidemme, työpaikkojemme, isänmaamme ja koko Euroopan uuteen evankeliointiin. Kehotamme sydämellisesti teitä tutustumaan tähän uuteen pyhään, kääntymään hänen puoleensa kaikissa tarpeissa. Kutsumme teitä myös osallistumaan pyhäksi julistamiseen Roomassa, ja jos se on mahdotonta, niin hengelliseen yhteyteen kanssamme kiitoksena maailman ja koko Kirkon uudessa pyhässä saamasta lahjasta.

Pyhät ovat ystäviämme – kirjoitti äiti Ursula kerran – he ymmärtävät huolemme ja rukoilevat puolestamme Jumalan valtaistuimen edessä. Kannamme sydämellisesti teidät kaikki, rakkaat ystävämme, äiti Ursulan esirukousten saattelemana Jumalan valtaistuimen eteen. Anokoon hän teille ne armolahjat, joita itse kukin teistä, perheenne, ystävänne ja sydämessänne kantamanne ihmiset tarvitsevat. Samanaikaisesti pyydämme esirukousta meidän, tulevan pyhän hengellisten tyttärien, puolesta, että hänen pyhäksi julistamisensa olisi meille kutsu elää entistä täydemmin perustajamme meille antamien ohjeiden ja esimerkin mukaan.

Sydämellisin terveisin, kunnioittaen ja rukouksin,

äiti Jolanta Olech, ylisisar
yhdessä Kuolemantuskassa olevan
Jeesuksen sydämen ursuliinisisarten kanssa

Pyhän esimerkki ja apu

Julia, luostarinimellä Ursula eli tavallista elämää, mutta oli joissakin asioissa epätavallisen antautunut ja onnistui työssään. Hänessä näkyy Maria, mutta Martta paljastuu rohkeudessa ja kyvyssä tarttua tilanteen vaatimaan toimintaan innolla ja tehokkaasti. Uskomme, että hän ensin kuunteli Jeesusta ja sitten näki, mitä on ruvettava tekemään. Tienviitta osoitti usein uusiin maisemiin ja toimiin, vaikeisiin ja suuriinkin, mutta hän uskalsi lähteä liikkeelle.

P. Ursula puhuu valosta, auringosta ja tähdestä. Jeesus on hänen tiensä valo, samoin Neitsyt Maria, joka viittaa koko ajan Jeesukseen. Kuva valosta on puhutteleva. Olen kulkenut koulutietäni kirjaimellisesti tähtien, kuun ja auringon valaistessa. Pimeyden aikana on yksikin tähti pitänyt yllä toivoa ja uskoa valon kasvamiseen. Päivä koitti aina. Jeesus on elämässä kuitenkin varsinainen "valo valkeudesta". Valon yhteydessä tulee mieleen lämpö, joka liittyy rakkauteen. Joku on valon ja lämmön ihminen. Silloin toisten on hyvä olla.

P. Ursula kirjoittaa pahoista ajatuksista. Nekin haavoittavat Jeesusta piikkikruunun pistävinä piikkeinä. Jeesuksella oli ihmisveljistään rauhan ja rakkauden ajatuksia, ei arvostelun ja tuomion mieltä. Jos kuvittelemme, miltä elämämme näyttää Jumalan silmissä, arvostelun henki heikkenee.

P. Ursula kehottaa usein kestävyyteen rukouksessa. Sen avulla me pidämme Jeesuksesta kiinni, säilytämme yhteyden Jumalaamme. Kestävyys on sitäkin, että anotaan hellittämättä Jumalalta jotakin tiettyä asiaa. Siihen liittyy luottamus, että Isän tahto on ihmiselle parasta elämän eväiksi.

Kerrottaessa P. Ursulan lapsuudesta mainitaan hänen oppineen molemmilta vanhemmiltaan ajatuksia ja asenteita sekä monia taitoja. Tämä valaisi häntä näkemään mitä lahjakkuuden lajeja hän oli saanut. Aikuisena P. Ursulalla riitti rohkeus varsin moniin asioihin. On kiehtovaa huomata, että hän yksinkertaisesti ryhtyi tekemään sellaista, mikä oli tarpeen. Hän huomasi tilanteet, joissa oli tartuttava toimeen. Maria hänessä näki ja kuulosteli. Martta tiesi, mitä on aloitettava ja keksi keinot miten. Rukous ja mietiskeleminen johtivat toimeliaisuuteen.

Katsomme P. Ursulassa uutteraa, lahjojaan käyttävää ihmistä, sellaista, jonka toiminnasta Jeesus puhuu vertauksessaan palvelijoille uskotuista rahoista. Hänelle sanottiin: "Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan." Tämä sopii P. Ursulaan. Hänessä on oikein hyvä esikuva, kun ihminen etsii paikkaansa ja kyselee syntymänsä tarkoitusta ja koko elämän merkitystä.

P. Ursula haki sitä aidosti ja tahtoi myös löytää. Yhtenä päivänä hän lähti kulkemaan kuuliaisena sille, mikä oli valjennut. Askeleita ottaessaan hän kuunteli Isän tahtoa ja uskalsi eteenpäin. Kerran pyhäksi tulevalla oli tie edessään ja se vei harvinaisen moniin tehtäviin. Rukous ja kuuliaisuus olivat oppaina joka päivä. Rauha ja rohkeus ovat seurausta kuuliaisuudesta. Tässä meille esimerkkiä ja opetusta. Hän on myös apu ja tuki pyytäessämme Jumalalta voimaa ja varjelusta toisille ja itsellemme. Pyhä Ursula, rukoile puolestamme.

Anja Purhonen

Lapset ja rukous

Kesä on hyvä mahdollisuus kasvaa uskossa yhdessä lasten kanssa.

Tuudittaudumme helposti kuvitelmaan, että lapset voivat uskonnonopetuksessa joko seurakunnassa tai koulussa saada riittävät eväät oman uskonnon harjoittamiseen. Näin ei kuitenkaan ole. Vanhempien esimerkki on korvaamaton. Arkielämän kiireessä tuntuu usein kuitenkin siltä, että perheissä ei ole kunnolla aikaa ja rauhaa jakaa edes kaikkia käytännön asioita. Kesä on siksi loistava mahdollisuus pysähtyä hetkeksi ja miettiä myös perheen hengellistä kasvua. Pelkästään kesäinen luonto tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia ylistää ja ihmetellä Luojan tekoja. Mitä jos päättäisit tänä kesänä tutustuttaa lastasi paremmin kirkon rukouselämään. Tässä muutamia vinkkejä:

- Seurakuntasi odottaa teitä sunnuntaimessun viettoon. Yritä tehdä sunnuntaimessuista koko perheelle positiivinen kokemus. Vältä kiirettä ja hermostunutta ilmapiiriä matkalla kirkkoon. Älä kritisoi pappeja, musiikkia, kirkkoa tai seurakuntaa vaan osoita iloa ja kiitollisuutta siitä, että saat osallistua yhteiseen eukaristian viettoon lastesi kanssa vaikka et pystyisikään kunnolla keskittymään kaikkeen, mitä ympärilläsi tapahtuu. Tehkää yhdessä jotakin kivaa messun jälkeen.

- Yrittäkää järjestää mahdollisuus yhteisiin aterioihin ja rukoilkaa ruokarukous yhdessä. Anna lastenkin joskus johtaa yhteistä ruokarukousta.

- Hanki lapsellesi hänen ikäänsä sopiva Raamattu ja tutustuta häntä pyhimyskertomuksiin.

- Kun lapsesi kysyvät neuvoa ongelmatilanteissa, älä tyydy pelkästään neuvomiseen vaan sano, että rukoilet myös oikean ratkaisun löytämiseksi ja kehoita lasta itsekin rukoilemaan vaikeuksien keskellä.

- Pyydä esirukouksia lapsiltasi – sotkematta kuitenkaan heitä omiin aikuisten ongelmiisi.

- Tehkää pieni pyhiinvaellus esim. johonkin keskiaikaisista kirkoistamme ja retkeilkää samalla lähimaastossa.

- Rukoile joka päivä lastesi puolesta.

- Anna itse elävä esimerkki rukouselämästä.

- Rukoilkaa yhdessä: Perhe, joka rukoilee yhdessä, pysyy myös useimmiten yhdessä.

- Pidä kodissa esillä esineitä, jotka kutsuvat rukoukseen esim. Raamattu, ikoni, uskonnollinen kuva tai patsas, kynttilä, ruusukko yms.

Lopuksi muista, että voit vain yrittää parhaasi. Me tarvitsemme koko yhteisöamme tutustuttamaan lapsiamme uskon salaisuuksiiin. Ei yksin seurakunta, ei yksin koulu, ei yksin perhe, ei yksin vanhemmat, ei yksin liturgia, ei yksin Raamattu, ei yksin opetussuunnitelma eikä yksin opettajat – vaan kaikki nämä yhdessä, kehdosta hautaan, opettaen, oppien ja osallistuen yhdessä matkalla kohti Jumalan valtakuntaa. Muista myös, että Jumala on aina valmis auttamaan ja johdattamaan tällä matkalla. Emme koskaan ole yksin.

Irene Alvarez

Kirkkopäivät Helsingissä

Suomen evankelisluterilaisen kirkon järjestämät kirkkopäivät pidettiin tänä vuonna Helsingissä teemalla "Isä meidän, joka olet kaupungissa". Kolmipäiväisen tilaisuuden järjestelyihin osallistui mm. Suomen ekumeeninen neuvosto (SEN), ja monissa tapahtumissa oli mukana myös katolilaisia.

Perjantaina 23.5. kirkkopäivät huipentuivat Rautatientorilta alkaneeseen ekumeeniseen marssiin, joka päättyi Senaatintorille runsaiden musiikkiesitysten ja kuvaelmien keskelle. Marssilla oli mukana tuhansia kristittyjä ja prosentuaalisesti edustava määrä katolilaisiakin, mm. piispamme Józef Wróbel SCJ, isä Marino Trevisini ja isä Teemu Sippo SCJ sekä joukko aktiivisia seurakuntalaisia.

Lauantaina 24.5. oli tilaisuus mm. keskustella uskontojenvälisistä suhteista tai osallistua SEN:n nuorisojaoston järjestämään askarteluhetkeen, jossa birgittalaissisaret ohjasivat kävijöitä pyhän ruusukon saloihin. Katolisen kirkon esittely iltapäivällä keräsi yleisöä Pyhän Henrikin katedraaliin salin täydeltä, ja kuten esittelijänä toiminut katedraalin urkuri Marko Pitkäniemi totesikin, "oli ilo huomata, että suuri osa jäi kuuntelemaan myös gregoriaanista konserttia esittelyn jälkeen".

Sunnuntain 25.5. kirkkopäivien osallistujat pyhittivät jumalanpalveluksille, mutta kohtasivat toisensa lopuksi myös Senaatintorilla järjestetyssä "Sirkus Pyhässä", tapahtumassa, joka oli tarkoitettu lapsille ja koko perheelle.

Helsingin kirkkopäivät keräsivät tapahtumiinsa yhteensä arviolta melkein sata tuhatta kävijää. Katekeettisen keskuksen johtaja Marjatta Jaanu-Schröder, joka edustaa Katolista kirkkoa Suomen ekumeenisen neuvoston hallituksessa ja neuvostossa, kiitti kirkkopäivien tunnelmaa myös siitä, että jo niiden järjestelyjä leimasi avoin pyrkimys ottaa aidosti huomioon toisten kirkkojen panos.

"Lisäksi kirkkopäivien esiinnostama uskontojen- ja kulttuurienvälinen ulottuvuus ilahdutti minua suuresti, koska näissä asioissa on vielä paljon opittavaa ja tehtävää", Jaanu-Schröder toteaa.

Monissa tilaisuuksissa oli mukana myös vt. yleisvikaari Marino Trevisini. Hänen mielestään "oli myönteistä, että vaikeistakin asioista keskusteltaessa myös katolisen kirkon opetuksen perusteluita kuunneltiin ja kunnioitettiin".

Kaisaniemen puistossa järjestettiin monia tilaisuuksia erityisesti lapsille ja nuorille. Opetuskoordinaattori Irene Alvarez osallistui lastensa kanssa mm. Raamattu-aiheisiin nukketeatteriesityksiin. Alvarezia ilahdutti kirkkopäivissä mm. se, että "niiden kautta myös maamme vähemmistökristityt voivat kokea kristinuskon suuruutta ja voimaa".

Marko Tervaportti