Fides 4 - 24.3.2004


Pääkirjoitus - Uutisia - Artikkeleita ja dokumentteja

Pääkirjoitus

Kärsimys ja toivo

Lähestymme kirkkovuodessa pääsiäisen kolmea pyhää päivää. Ne tiivistävät häkellyttävän voimakkaalla symboliikalla uskomme suuria salaisuuksia.

Passioita – kärsimysnäytelmiä – meille tarjotaan Bachin suuria teoksia etsimättäkin tai Raamatun lehtiä selaamatta. Riittää, kun seuraamme päivittäin tiedotusvälineiden surullista tarjontaa: Lähi-Itä, Madrid, Konginkangas. Riittää, jos tutustumme uusimpaan suureen uskonnollis-kulttuuriseen saavutukseen valkokankaalla, Mel Gibsonin ohjaamaan elokuvaan Jeesuksesta.

Kärsimys ei kuitenkaan saa olla vain masennuksen ja alakulon aihe. Sen on ohjattava ihmisiä kohti hyvää, kohti pyhää. Kristuksen risti ja sen merkitys maailmalle, koko maailmanhistorialle, on käänteentekevä, vaikka, ja nimenomaan koska kärsimys leimaa sitä. Ei ole voittoa, ellei ole voitettavaa. Ei ole elämää, ellei ole kuolemaa.

Jeesus voittaa kuoleman. Hän on elämän Herra. Siksi me voimme asettaa kaiken kärsimyksen – omankin kärsimyksemme – pelastuksen kehyksiin. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettei kärsimys voisi olla suurta, ettei kärsimyksemme olisi merkityksellistä tai todellista. Päinvastoin. Kärsimys, tuska, on juuri maanpäällisen elämämme suola. Kärsimys merkitsee sitä, että toivoa tarvitaan; kärsimys antaa toivolle mahdollisuuden. Kristus on toivomme.

Marko Tervaportti


Uutisia

Profundamente conmovido por las escenas de muerte y dolor, ante el atentado terrorista acaecido en Madrid el día 11 de marzo pasado, quisiera compartir con todos los españoles, mis sentimientos de fe y solidaridad, con el repudio más absoluto a este acto criminal y cobarde.

La Iglesia Católica en Finlandia se une al dolor que aflige a España y enluta a la humanidad entera. Elevamos nuestras oraciones por el eterno descanso de los desaparecidos, y pedimos al Señor y la Virgen por la paz y la fortaleza del pueblo español.

En nombre de toda la diócesis de Helsinki
+ Józef Wróbel SCJ
Obispo de Helsinki

Olen syvästi liikuttuen vastaanottanut tiedon 11. maaliskuuta tapahtuneista Madridin terrori-iskuista, joissa niin moni arvokas ihmishenki menetettiin ja moni loukkaantui vakavasti. Esitän kaikille espanjalaisille surunvalitteluni uskon ja solidarisuuden hengessä tuomiten jyrkästi tämän rikollisen ja pelkurimaisen teon.

Katolinen kirkko Suomessa ottaa osaa espanjalaisten suruun, joka yltää yli koko maailmaan. Rukoilemme edesmenneiden puolesta ikuisen levon toivossa ja pyydämme Jumalalta ja Neitsyt Marialta rauhaa ja rohkeutta Espanjan kansalle.

Koko Helsingin hiippakunnan puolesta
+ Józef Wróbel SCJ
Helsingin piispa

Osanotto
Helsingin piispa Józef Wrobel SCJ ilmaisee syvän osanottonsa Konginkankaan liikenneturman johdosta rukoillen onnettomuuden uhrien, heidän omaistensa ja läheistensä puolesta.

Påven: efter Madridattentat måste Europa samarbeta

Söndag 14 mars sade påven Johannes Paulus II att efter attentatet i Madrid 11 mars måste Europa samarbeta för att kunna hoppas på en bättre framtid.

Påven fäste uppmärksamheten på söndagens evangelietext (Luk 13:1-19), som handlade om två tragiska händelser på Jesu tid: när Pilatus kväste ett uppror på ett blodigt sätt, och när tornet i Siloe rasade på den omgivande folkmassan. "Det för tanken till de senaste dagarnas händelser, som tyvärr präglats av upprepade nyheter om våld och död," påpekade påven.

"I torsdags skördade det dramatiska attentatet i Madrid 200 dödsoffer och skadade över tusen människor. Detta fasaväckande brott har skakat världsopinionen. Inför en så barbarisk gärning frågar man sig hur människan kan tänka ut så förkastliga missgärningar," sade han.

"Än en gång fördömer jag sådana handlingar på det mest absoluta sätt. De kan inte rättfärdigas. Jag delar de anhörigas sorg och står de skadade och deras anhöriga nära," fortsatte påven, som betonade att inför så dramatiska händelser enas människor av solidaritet.

"Det är genom att bygga på ett enstämmigt bidrag från alla sunda krafter i Europa som man kan se framåt med förtröstan och hoppas på en bättre framtid," betonade Johannes Paulus II. "Särskilt de som tror på Gud och tror att han har skapat människan och är allas Far, måste engagera sig i byggandet av mer broderlig och solidarisk värld trots de svårigheter och hinder man kan möta på vägen."

KATT/Vatikanradion

Rukouksia terroristien kääntymisen puolesta
Terrori-isku oli “suoraan Jumalaa vastaan”

Madridin arkkipiispa, kardinaali Antonio Rouco Varela on pyytänyt rukouksia Madridin terroiskun tekijöiden kääntymyksen puolesta. Hänen mukaansa isku oli “suoraan Jumalaa vastaan” suunnattu teko.

Kardinaali puhui terrori-iskussa kuolleiden puolesta vietetyssä sielunmessussa, johon osallistui noin 4.000 surevaa omaista ja uskovaa.

“Kuinka paljon meidän onkaan rukoiltava, veljet, tappajien kääntymyksen puolesta. He halventavat ja brutalisoivat itsensä ja heittäytyvät itse iankaikkiseen kadotukseen, mikäli he hylkäävät kaiken katumuksen!”, kardinaali jatkoi.

Hänen mukaansa “terrorismi voi tuhota elämämme ja viedä pois läheisemme. Se voi johdattaa meidät mitä suurimpaan ja selittämättömimpään suruun. ... Koskaan se ei kuitenkaan pysty ottamaan meiltä pois varmuutta siitä, että Kristus, joka kuoli kaikkien ihmisten puolesta, on kuolemallaan avannut meille toivon ovet.”

“Kanssaihmisen tappaminen, veljen murhaaminen on hyökkäys Jumalaa itseään vastaan, jolla yksin on käsissään elämän ja kuoleman avaimet”, kardinaali päätti.

Madridin pommi-iskussa 11. maaliskuuta kuoli yli 200 ja loukkaantui tuhansia ihmisiä.

KATT/Zenit

Paaville kiitos Saksan uudelleen yhdistymisestä

Saksan pian eläkkeelle siirtyvä liittopresidentti Johannes Rau vieraili maaliskuun alussa Roomassa. Vierailun aikana hän tapasi myös paavi Johannes Paavali II:n, jota hän kiitti pitämässään vapaamuotoisessa puheessa paavia Saksan uudelleen yhdistymisestä.

Raun mukaan “Saksa saa kiittää yhdistymisestään Puolaa ja paavin toimia, joita ilman maalla olisi vielä pitkä tie kuljettavana kohti yhdistymistä.” Samassa tilaisuudessa Rau ojensi pyhälle isälle Brandenburgin portin pienoismallin. Portista on tullut yhdistyneen Saksan symboli.

Vastauksessaan paavi korosti kuitenkin ennen kaikkea, että Euroopan ykseyden tärkein tae on maanosan eri maiden yhteinen kristillinen perintö. Tässä mielessä Saksa voisi paavin mukaan hyvin toimia mallina yhdistyvälle Euroopalle, sillä “Saksa on täynnä merkkejä kristinuskosta, joka yhä tänäänkin valaisee monien ihmisten elämää”.

KATT/Zenit/CWNews

Harvinainen protesti piispan pidätyksen johdosta

Pyhä istuin on julkaissut tiedonannon, jossa se ilmaisee syvän “huolensa ja surunsa” sen johdosta, että ns. maanalaisen kirkon piispa on pidätetty Kiinassa.

Piispa Wei Jingyi pidätettiin maaliskuun alkupuolella Harbinin lentokentällä, jossa hänen oli tarkoitus tavata vieraita. Viranomaiset eivät ole selittäneet pidätystä millään tavoin.

Vatikaanin lausunnossa todetaan, että syytökset pidätettyä piispaa vastaan “pitää tehdä julkisiksi, niin kuin kaikissa lakianoudattavissa maissa on tapana”. Lisäksi siinä korostettiin, ettei Vatikaanilla “ole mitään syytä epäillä piispan syyttömyyttä”.

Pidätetty piispa on ollut vankilassa jo kahdesti aikaisemminkin: 1987-1989 ja 1990-1992. Vangitsemisten syynä on ollut luvaton uskonnollinen toiminta.

Samaan aikaan Kiinan ns. maanalaisen kirkon ja maan hallitukselle uskollisen kansallisen kirkon suhteiden on arvioitu tuntuvasti parantuneen. Maan eri provinsseissa on kuitenkin toisistaan hyvin poikkeavia käytäntöjä suhtautumisessa katolisen kirkon elämään.

Pyhän istuimen puuttuminen julkisesti Kiinan tilanteeseen ei ole jokapäiväistä. Maassa arvioidaan olevan vangittuna yli 50 piispaa ja pappia sekä noin 20 sääntökuntasisarta.

KATT/VIS/CWNews

Virhe

Hiippakunnan ja Turun seurakunnan jäsenmäärä: Edellisen lehden uutisessa sivulla 3 oli virhe. Turun Pyhän Birgitan ja autuaan Hemmingin seurakunnan oikea jäsenmäärä vuoden 2003 lopussa oli 1126 (eikä 1075).

Näin hiippakunnan kokonaisjäsenmäärä oikea luku on 8490.

KATT

Kardinal Franz König är död

Natten till lördag 13 mars avled förre ärkebiskopen av Wien kardinal Franz König vid 98 års ålder. Han var en symbolgestalt för den katolska kyrkans förnyelse genom Andra Vatikankonciliet (1962-1965), ärkebiskop i Wien 1956-1985 och 1965-1981 ordförande för Vatikanens sekretariat för icketroende (idag Kulturrådet).

Franz König föddes 3 augusti 1905 i det lilla samhället Rabenstein i Österrike. 1923-1955 studerade han på jesuiternas universitet Gregoriana i Rom och dess Bibelinstitut, där han bl a studerade fornpersiska. 1930 disputerade han i filosofi och 1936 i teologi, tre år efter prästvigningen. 1934 blev Franz König, 1945 började han undervisa, 1952 blev han biskop i Sankt Pölten och 1956 ärkebiskop i Wien. 1958 utnämnde påven Johannes XXIII honom till kardinal. 1965-1981 var han ordförande för det nyskapade Sekreteriatet för dialog med icketroende.Franz König gick i pension 1985 vid 80 års ålder.

König var den näst äldste kardinalen efter italienaren Corrado Bafile (101). Han var den siste överlevande av de kardinaler som utnämnts av Johannes XXIII. Nu har Österrike två kardinaler, Christoph Schönborn och Alfons Maria Stickler. Stickler är 83 år gammal och därför får bara Schönborn (59), rösta i nästa påveval. Det finns nu 191 kardinaler varav 126 med rösträtt.

KATT/Vatikanradion

Ensimmäinen nainen paavillisen akatemian johtoon

Paavi Johannes Paavali II on nimittänyt Harvardin yliopiston oikeustieteen professori Mary Ann Glendonin Paavillisen yhteiskuntatieteiden akatemian uudeksi puheenjohtajaksi.

Vuonna 1995 Glendon oli ensimmäinen Vatikaanin diplomaattidelegaatiota jossakin kansainvälisessä kokouksessa johtanut nainen. Kysymys oli YK:n naiskokouksesta Pekingissä.

Professori Glendon tunnetaan monista ihmisoikeuksia ja perhepolitiikkaa koskevista kirjoituksistaan. Hän kuuluu tällä hetkellä mm. Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin nimittämään bioeettisen neuvostoon.

Samaan aikaan kaksi muutakin naista on saanut huomattavan nimityksen Vatikaanissa. Kansainvälinen teologinen komissio saa ensimmäiset naisjäsenensä sitten komission perustamisen vuonna 1969. He ovat sisar Sara Butler, joka opettaa systemaattista teologiaa Chicagossa, sekä Barbara Hallensleben, Sveitsin Fribourgin yliopiston teologisen tiedekunnan dekaani.

Paavillisen talouden teologi, kardinaali George Cottier OP sanoi, että kyseisten naisten “valintaan ei vaikuttanut sukupuoli, vaan teologinen kompetenssinssa”.

KATT/VIS/CWNews

Pyhän haudan ritarien retretti

Jerusalemin Pyhän Haudan Ritarikunnan Suomen käskynhaltijakunnan ensimmäinen retretti pidettiin Turun birgittalaisluostarissa 6.-8.2. 2004. Sitä oli johtamassa ritarikunnan pappisjäsen isä Teemu Sippo SCJ. Hänen ohjaamansa mietiskelyt ja hetkipalvelukset olivat mieleenpainuvia ja ajatuksia herättäviä.

Retretti päättyi tavallista juhlavampaan sunnuntaimessuun, jossa tunnettu mieskuoro esitti Franz Schubertin moniosaisen sävellyksen Deutsche Messe. Seuraava retretti järjestettäneen ensi vuonna Tallinnan birgittalaissisarten vieraskodissa.

Ennen sitä vietetään mm. merkittävä investituurajuhla 14. -15.5.2004 Helsingissä.

KATT

Tunnettuja vaikuttajia autuaiksi?

Roomasta kantautuneiden tietojen mukaan kahden laajoissa piireissä tunnetun ja arvostusta herättäneen 1900-luvulla eläneen katolilaisen mahdollinen autuaaksijulistaminen lähestyy hyvää vauhtia.

Toinen heistä on modernin euroopan isäksi kutsuttu ranskalainen poliitikko Robert Schuman, jonka prosessi on nyt siirtynyt Metzin hiippakunnasta Pyhäksi julistamisen kongregaation käsittelyyn.

Robert Schuman (1886- 1963) tunnetaan yhtenä sodanjälkeisen Euroopan kehityksen keskeisenä suunnannäyttäjänä ja Euroopan unionin perustamisen arkkitehtina. Hänen vankka kristillisyytensä ei jäänyt pimentoon yhteiskunnallisia asioita edistettäessäkään, ja niinpä hän sopii hyvin esikuvaksi eurooppalaisille kristillisille poliitikoille. EU:n perustuslakiluonnoksen Jumala-keskustelu on myös omiaan lisäämään kiinnostusta Schumanin prosessia kohtaan.

Samaan aikaan Rooman hiippakunnasta kerrotaan, että prosessi piispa Alvaro del Portillon autuaaksi julistamiseksi on alkanut. Piispa del Portillo (1914-1994) oli Opus Dein perustajan, pyhän Josemaría Escriván ensimmäinen seuraaja personaaliprelatuurin johdossa.

Alvaro del Portillo toimi oman prelatuurin lisäksi monissa eri tehtävissä Vatikaanissa. Paavi Johannes Paavali II nimitti hänet piispaksi vuonna 1991. Hän kuoli Roomassa heti Jerusalemin pyhiinvaellukselta palattuaan.

Autuaaksi ollaan vähitellen julistamassa myös Jeesuksen pyhän sydämen pappien veljeskunnan perustajaa, isä Leo Dehonia. Tästä lisää tämän lehden sivulla 7.

KATT/CWNews

Paavin pontifikaatti nyt historian kolmanneksi pisin

Paavi Johannes Paavali II ohitti virkakauden pituudessa maaliskuun 14. päivänä paavi Leo XIII:n pontifikaatin (1878-1903). Näin pyhästä isästä tuli maailmanhistorian kolmanneksi pisimpään paavina toiminut henkilö.

Nykyistä paavia edellä ovat enää autuas Pius IX, joka toimi paavina vuosina 1846-1878, ja pyhä Pietari, jonka pontifikaatin täsmällinen pituus on epävarma.

Listalla kolmanneksi siirryttyään paavi oli toiminut tehtävässään 9281 päivää.

KATT/VIS/Kath.net

Vatikaani edistää liturgista laulua

Vatikaanissa on julkaistu ensimmäinen osa laajasta nuottisarjasta, jossa esitellään sikstiiniläiskappelille sävellettyä polyfonista kirkkomusiikkia.

Sarjan nimi on Liturgia Polifonia. Sen tavoitteena on lisätä laulun käyttöä ja arvostusta liturgiassa Vatikaanin II kirkolliskokouksen tarkoittamassa merkityksessä.

Julkaistu sarjan ensimmäinen osa esittelee sikstiiniläiskappelin kuoron uuden johtajan, monsignor Giuseppe Liberton säveltämiä moderneja motetteja, jotka liittyvät teemaan Crux Gloria.

KATT/Zenit/CWNews


Artikkeleita ja dokumentteja

Kristus – maailman valo
Meditaatiosarja ruusukon uusien salaisuuksien äärellä. Osa 4/5

Jeesuksen kirkastuminen Taabor-vuorella

Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivat kirkkaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdostä, joka oli toteutuva Jerusalemissa. Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen. Havahtuessaan he näkivat Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jeesuksen luota, Pietari sanoi: „Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi. Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivat, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni: „Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!” (Luuk. 9:28-35).

Tässa salaisuudessa – tarkastellessamme Herran kirkastumista Taborin vuorella – kuulemme Isän sanat, jotka ovat samanlaiset kuin ne, jotka saimme kuulla Jordanilla Jeesuksen kasteen yhteydessä: „Tämä on minun Poikani, minun valittuni”. Tällä kertaa Isä sanoo apostoleille vielä enemmän: „Kuulkaa häntä!”.

Evankeliumeissa Jeesuksen ilmoitus käy yhä kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Hänen koko julkinen elämänsä on yhä täydellisemmän kirkastumisen tie: kaste Jordanilla, kirkastuminen Taborin vuorella, ristiinnaulitseminen, ylösnousemus. Mutta maailma Jeesuksen ympärillä käy yhä pimeämmäksi.
Tämän päivän maailmassa elämme samanlaisessa tilanteessa: Kirkon opetus on yhä kirkkaampaa, mutta pimeys ympärillä – maailmassa – käy yhä pimeämmäksi.

Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa (Joh. 1:4-5).

Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen (Joh. 1:11-12).

Palatkaamme Taborin vuorelle: Kirkkaus, jonka opetuslapset näkivat, ei ollut luonnollista kirkkautta, eikä pilvi, joka peitti paikan varjoonsa ei ollut luonnollinen pilvi. Kirkkaus oli Taivaallisen Valon kirkkautta ja pilvi oli Taivaallisen Pyhyyden ilmentymä.

Apostoli Pietari itse kuvailee kirjeessaan Herran kirkastumista Tabor-vuorella seuraavasti:
Emmehän me, silloin kun saatoimme teidän tietoonne Herramme Jeesuksen Kristuksen voiman ja tulemisen, olleet lähteneet seuraamaan mitään ovelasti sepitettyjä taruja, vaan olimme omin silmin saaneet nähdä hänen jumalallisen suuruutensa. Hän sai Jumalalta, Isältä, kunnian ja kirkkauden, kun hänelle kantautui Ylhäisimmän Kirkkauden ääni: „Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” Tämän äänen me itse kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella. Siksi voimme entistä lujemmin luottaa profeetalliseen sanaan. Ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä loistavaan lamppuun, kunnes päivä sarastaa ja kointähti syttyy teidän sydämessänne (2.Piet. 1:16-19).

Mikko Salo SCJ

Jeesuksen pyhän sydämen pappien veljeskunnassa tapahtuu

Leo Dehonin autuaaksi-julistaminen lähestyyViime kesänä Jeesuksen pyhän sydämen pappien veljeskunta kokoontui yleiskokoukseen. Siinä valittiin sääntökunnalle uusi yleisjohtokunta, yleisesimies ja neljä neuvonantajaa.

Argentiinalaisen isä Virginio Bressanellin SCJ jälkeen portugalilainen isä José Ornelas Carvalho SCJ sai tehtävän johtaa veljeskuntaa tulevaisuudessa. Avukseen hän sai neuvonantajina isät Claudio Weberin SCJ Keski-Brasiliasta, Peter McKennan SCJ Kanadasta, Claudio Dalla Zuannan SCJ Mosambikista ja Andrea Madya Sriyanton SCJ Indonesiasta. Puolan provinssin esimies, isä Zbigniew Bogacz SCJ tuli Ryszard Mísin SCJ tilalle.

Samalla Espanjassa toimiva isä Evaristo Martinez de Alegria SCJ nimitettiin sääntökunnan perustajan, isä Leo Dehonin autuaaksijulistamisprosessin postulaattoriksi. Isä Dehon syntyi vuonna 1843 Pohjois-Ranskassa St. Quentinin teollisuuskaupungissa ja kuoli nyky-Euroopan keskuksessa Brysselissä vuonna 1925.

Veljeskuntaan kuuluu tällä hetkellä noin 2500 jäsentä. Lisäksi on monia sisarkuntia ja maallikkojäseniä, jotka kuuluvat isä Dehonin hengelliseen perheeseen. Hänen autuuaksijulistamisensa prosessi on jo edistynyt pitkälle. Pikku hiljaa voimme jo alkaa valmistautua tähän tapahtumaan, joka toteutuu ehkä parin vuoden kuluttua. Vielä odotamme sitä hetkeä, jolloin Pyhäksi julistamisen kongregaatio hyväksyisi tapahtuneen parantumisihmeen.

Veljeskunnan ensimmäinen autuas oli Espanjan sisällissodan marttyyri

Jumalan palvelija isä Dehon ei olisi veljeskuntansa ensimmäinen autuas. Ensimmäinen oli espanjalainen isä Juan Maria de la Cruz (1891-1936). Vuonna 2001 paavi Johannes Paavali II julisti hänet autuaaksi yhdeksän muun miehen kanssa, jotka vangittiin uskonsa tähden Espanjan sisällissodan aikana ja ammuttiin 23. elokuuta 1936.

On myös paljon muita, jotka ovat kuolleet marttyyreina viime vuosisadalla mutta joita ei ehkä koskaan julisteta autuaiksi. Väitetään, että sinä aikana oli enemmän marttyyreita kuin kirkkohistorian alkuvuosisatojen aikana. Heidän kaikkien elämänuhri on meidän aikamme ja maailmamme uuden evankelioimisen siemen.

Isä Frans Voss SCJ

SCJ:n logo: Avoin ja solidaarinen sydän

SCJ:n (Sacerdotes Cordis Jesus) logossa näkyvät kirjaimet ovat symboliikkaa täynnä. Käymme sen läpi kirjain kirjaimelta.

C-kirjain joka on logon keskellä (Cor-sanasta) kuvaa sydäntä, jossa on maapallo. Se kertoo siitä, miten Jumala on rakastanut kaikkia ihmisiä, niin että Hän lähetti oman Poikansa maailmaan antamaan meille elämän. Hän tuli pelastamaan meidät siitä, mikä estää meitä vastaamasta Jumalan rakkauteen. Siten Hän sovitti taivaan ja maan toisiinsa ja antaa jokaiselle, joka Häneen uskoo, uuden sydämen. Silloin osaamme kuten Hän rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäisiämme niin kuin itseämme. Jeesuksen seurassa pyrimme olemaan rakkauden profeettoja ja sovituksen palvelijoita Hänen pyhän sydämen valtakuntansa hyväksi.

J-kirjain Jeesuksen nimestä muistuttaa siitä, että Herramme pyhä pydän on meidän elämämme suurin aarre. Jeesuksen pyhä sydän on se avain, jonka avulla meille avautuvat ihmisen elämän tarkoitus, pyhän Raamatun kirjoitukset, kirkon salaisuus ja jokaisen ihmisen kutsumus kuin myös veljeskuntamme missio.

Tämä kirjain kutsuu meitä katselemaan Herramme elämän salaisuuksia, niin että oppisimme elämään niin kuin Hän: sydän avoimena Jumalan Hengelle, ymmärtäen ajan merkit ja täyttäen taivaallisen Isän tahdon kuten Hän. Samoin meidän sydämemme avautuu lähimmäisillemmekin kun kannamme Jeesuksen kanssa uhrautuvasti vastuumme heidän elämästään ja varsinkin heidän suhteestaan Jumalaan ja niihin, jotka ovat Herran vähäisimpiä veljiä, yhteiskunnan hylättyjä ja hädänalaisia. Näin suoritamme Herramme kanssa parannustehtävämme ihmisten sydämissä ja yhteiskunnassa ja täytämme omassa ruumiissamme sen, mikä vielä puuttuu Jeesuksen kärsimyksestä Hänen ruumiinsa hyväksi, joka on kirkko. (Kor. l :24)

Kirjain S (sacerdotes-sanasta) muistuttaa meitä Jumalan kansan papillisesta kutsumuksesta tehdä elämästämme taivaalliselle Isälle otollinen kiitos- ja sovitusuhri. Siksi liitämme elämämme Jeesuksen elämän uhriin erityisesti pyhässä eukaristiassa, jossa Hänen rakkautensa ja sovitustyönsä tulee läsnäolevaksi meidän keskuudessamme ja tulemme osallisiksi Hänen elämänuhrinsa hedelmistä.
Työssämme pyrimme tekemään Vapahtajamme sydämellisen rakkauden ja sovitustyön tunnetuksi ja opastamme ihmisiä kohti Vapahtajan eukaristista sydäntä, joka on rakkauden ja sovituksen lähde. Tämä papillinen tehtävä kuuluu kasteen ja sakramentin perusteella jokaiselle kristitylle, ei vain papeille vaan myös maallikoille, vaikka papisto on kutsuttu edustamaan erityisellä tavalla Vapahtajaa ja Hänen persoonassaan toimien antamaan kaikille kirkon jäsenille mahdollisuuden tehdä elämastään Pyhässä Hengessä taivaalliselle Isälle sen kunnian ja ylistyksen ja kiitoksen, joka ainoastaan Jumalalle kuuluu.
Näin isä Leo Dehonin hengellisen perheen jäsenet pyrkivät levittämään Jeesuksen pyhän sydämen valtakuntaa maailmassa rakkauden profeettoina ja sovituksen palvelijoina.

Isä Frans Voss SCJ

The Passion of the Christ:
Se oli niin kuin se oli

Joukko lehtimiehiä näki megatähti Mel Gibsonin ohjaaman kohuelokuvan ”The Passion of the Christ” ennakkoon noin viikko ennen elokuvan Suomen ensi-iltaa.

Elokuvaa on, monesti jopa sitä näkemättä, ehditty syyttää ainakin juutalaisvastaiseksi ja väkivaltaiseksi. Sitä on vastustettu myös Gibsonin traditionaalisen katolisuuden takia. Suuret voimat ovat liikkeellä maailman kulisseissa, mutta onko elokuva kaiken tuon hälyn arvoinen? Ja ennen kaikkea, miltä se lopulta näyttää?

Parrakas mieshahmo rukoilee epätoivoisena oliivipuiden keskellä pimeässä, sumuisessa maastossa. Hän kamppailee ajatuksissaan hiestä märkänä. Viimein hän murskaa paholaishahmon lähettämän käärmeen pään. Vähän myöhemmin Juudas Iskariot (Luca Lionello) johdattaa sotilaat tuon miehen, Jeesuksen (Jim Caviezel), luo. Syntyy tappelu. Jeesus pidätetään, opetuslapset juoksevat karkuun.

Jeesus viedään tuomittavaksi, ensin ylipappi Kaifaan (Mattia Sbragia) eteen, sitten Pilatuksen (Hristo Naumov Shopov), maaherran luo. Paikalliset haluavat vihamielisen ylipapin johdolla tuomita syytetyn kuolemaan, mutta maaherra ei ole siihen valmis. Nyrkiniskut ja raipan vinkaisut tahdittavat Jeesuksen veristä kärsimystä, jolla roomalaishallitsija pyrkii tyynnyttämään villiintyneen kansanjoukon. Hän yrittää vielä vapauttaa syyttömänä pitämänsä Jeesuksen, mutta turhaan – kansa huutaa vapauden Barabbaalle (Pedro Sarubbi). Jeesuksen on kuoltava. Pilatus luovuttaa, pesee kätensä ja toteaa: ”Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne.” Niin kuin kaikki olisi noin helppoa.

Seuraa pitkä tie Pääkallonpaikalle, jossa kolme puuta pian pystytetään, Jeesuksen risti keskimmäiseksi. Simon Kyreneläinen (Jarreth Merz) pakotetaan kantamaan ristiä. Koko matkan ajan Neitsyt Maria (Maia Morgenstern), Maria Magdaleena (Monica Bellucci) ja apostoli Johannes (Hristo Jivkov) seuraavat Herraansa. Hänen kärsimyksensä ja uupumuksensa piirtyvät voimakkaina kuvina sieluun. Vartijoiden ruoskaniskut ja pilkka piinaavat myös katsojia. Kohta kaikki kuitenkin päättyy – onhan juoni etukäteen tiedossa.

Jeesuksen ristiinnaulitseminen on raaka. Naulat uppoavat vastustamattomasti kämmenten läpi. Ihmisten julmuus tiivistyy valuviin veripisaroihin. Takautumat kiirastorstailta tarjoavat kuitenkin pelastuksen ulottuvuuden: ”Tämä on minun ruumiini. … Tämä on minun vereni. … Tehkää tämä minun muistokseni.”

Jeesuksen viimeiset sanat ristillä kuullaan dramaattisina: ”Se on täytetty.” Kun hän loppukuvassa kävelee ulos haudasta kohti valkeutta, kaikuvat korvissa hänen sanansa opetuslapsille: ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta. … Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette?”

”Se oli niin kuin se oli”

Jumalan Pojan viimeiset kaksitoista tuntia ovat näin saaneet jälleen uuden ilmaisun. ”The Passion of the Christ” kuvaa väkevällä, jopa hyvän maun rajoilla olevalla tavalla Jeesuksen Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ristillä, juuri sitä, mitä kirkko jokaisessa messussa, mutta selvemmin vielä paaston kuluessa ja erityisesti ristintien hartauden ja pitkänperjantain liturgian yhteydessä viettää. Elokuva on väkivaltainen ja raaka, mutta tuskin kukaan voi rehellisesti sanoa, etteikö se hyvinkin mahdollisesti olisi totuudenmukainen.

Elokuvan ensi-iltaa edeltäneessä median ristitulessa paavi Johannes Paavali II:n kerrottiin nähneen filmin. Uutiset kertoivat paavin myös kommentoineen filmiä toteamalla, että ”se oli niin kuin se oli”. Kuukausi myöhemmin lausunnon paikkansapitävyys kiistettiin. Monet kardinaalit ja muut katolisen kirkon vaikuttajat ovat kuitenkin sanoneet samaa. Elokuva kertoo kärsimyshistorian, niin kuin kaikki pari tuhatta vuotta sitten tapahtui. Ei enempää, ei vähempää.

Myöhemmin Vatikaani myös vahvisti, että paavi todellakin on nähnyt elokuvan, muttei ole sitä erityisesti kommentoinut. Tiedon sanottiin tarkoittavan, ettei elokuva ainakaan sisällä mitään juutalaisvastaisia aineksia, mitä joissakin etukäteisarvioissa ja kirjoituksissa on pelätty. Eikä niin objektiivisesti ottaen olekaan: elokuva näyttää vain, kuinka ymmärtämättömiä ja julmia monet ihmiset voivat olla. Raamatun historiallinen konteksti on se, mikä se on, eikä sen uskollinen näyttäminen ole mitään vihanlietsontaa. Muutenhan kaikki historiankirjatkin olisivat täynnä ennakkoluulojen ja vihamielisyyden herättämistä ja siksi tuomittavia!

Jeesuksen kärsimys ja kuolema on historiallinen fakta. Siihen liittyvät tapahtumat ovat olleet jo pelkästään inhimillisesti katsoen järkyttäviä. Tämän järkyttävyyden tuominen elokuvayleisön eteen kaunistelematta, kaikkine verisine yksityiskohtineen panee vakavasti miettimään kahta seikkaa: Ensiksikin on kysyttävä, onko kärsimyshistorian tapahtumat pakko kuvata niin pikkutarkasti ja karmaisevasti. Toiseksi vastausta kaipaa myös kysymys siitä, voiko elokuva merkitä enemmän kuin pelkkää taidenautintoa.

Kärsimysnäytelmä vai ilosanoma?

Ei liene yllätys, että ”The Passion of the Christ” herättää ristiriitaisia tunteita. Elokuva on visuaalisesti vaikuttava mutta samalla väkivaltainen. Osittain nämä kaksi puolta kuuluvat yhteen. Kieltämättä mieleen tulevat Mel Gibsonin omat näyttelijäsuoritukset, vaikka hän tällä kertaa pysyikin kameran takana.

Mutta eipä kertomusta Jeesuksen kahdestatoista viimeisestä tunnista varmaankaan voi kuvata ilman väkivaltaa. Vaikka Raamatun maininnat Herran ruoskimisesta ovatkin lyhyet, on turhaa paeta todellisuutta: Jeesusta ruoskittiin – eikä niin tehty vain kursorisesti. Jeesusta pilkattiin – eikä sekään ollut vain kevyttä jutustelua. Jeesus todella ristiinnaulittiin. Hän kuoli ristillä.

Ehkä meitä hyvinvoinnin keskellä eläviä ihmisiä, joista monet ovat kastettuja, kristittyjä, itse asiassa vain häiritsee se, että Kristuksen uhri olikin niin todellinen ja niin raskas. Sen Gibsonin elokuva selvästi näyttää. Me olemme sanan varsinaisessa merkityksessä pehmosukupolvi.

Väkivaltaa ei saa ihannoida, mutta oma historia ja oma osasyyllisyys on myös hyväksyttävä osaksi käsitystämme todellisuudesta.

Toisaalta elokuva nousee myös korkeammalle tasolle, ja juuri tässä on sen voima: Takautumat Jeesuksen opetukseen – vaikkakin kovin harvat – antavat filmille sen uskonnollisen kehyksen ja sanoman. Ja lopulta elokuvan roolihahmojen työ ja ilmeikkyys osoittavat kunnioitettavaa omistautuneisuutta, heidän tunteisiinsa on helppo liittyä: Poikansa kärsimystä seuraavan Marian tuska on käsin kosketeltavaa. Rauhan sydämeensä saaneena Jeesus on antautunut vangittavaksi, eikä hän lopullisesti uupuneenakaan kieltäydy ristin kantamisesta.

Rauha ja varmuus loistavat myös Jim Caviezelin verisiltä kasvoilta. Elokuvan Jeesus osoittaa meille Jumalan rakkauden suuruuden: kaiken se kestää, kaiken se kärsii. Hänen tyyneytensä kärsimysten keskellä kutsuu meitä kaikkia seuraamaan häntä:

“Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”

Marko Tervaportti

Evi Koski in memoriam

Lehtori Evi Koski Tampereen katolisesta Pyhän Ristin seurakunnasta kuoli 4.3.2004 varhain aamulla. Väistämättä tulee mieleen, että hänen mukanaan päättyi yksi aikakausi seurakunnan historiassa.
Evi Koski tutustui katoliseen kirkkoon ensimmäisen kerran jo koulutyttönä, jolloin hän kävi silloin tällöin Pyhän Henrikin kirkossa Helsingissä. Kirkon ilmapiiri ja messunvietto kiinnostivat häntä jo tuolloin. Kirkon yhteyteen hänet otettiin Tampereella 1977 Pyhällä Viikolla vaatimattomin menoin iltamessun yhteydessä.

Kun Tampereen kirkko valmistui 1969 isä Gerard Schiljenin ollessa kirkkoherrana, Tammerkosken koulun historian opettajasta tuli säännöllinen messuvieras. Vähitellen Evi Koski sai seurakunnassa luottamustehtäviä ja hän osallistui merkittävällä panoksella seurakunnan elämään. Hänen tehtäviään olivat urkujen soitto messussa ja kirkkokahvista huolehtiminen messun jälkeen. Seurakunnan tukipilarina hän osallistui erilaisiin tapahtumiin aina epäitsekkäästi yhteiseen hyvään pyrkien. Hän osallistui myös ekumeeniseen elämään jäsenenä Tampereen NNKY:ssä.

Uudet tulokkaat Evi Koski otti vastaan seurakuntaan lämpimästi ja tutustutti vähitellen katolisen liturgian kauneuteen, seurakunnan jäseniin ja lukuisiin käytännön asioihin. Unohtumattomana muistona on hänen toimimisensa kummina juhlallisessa kirkon yhteyteen ottamistilaisuudessa, jossa hänen turvallinen kätensä olkapäällään sai ensimmäisen kerran kokea aitoa uskonyhteyttä.

Katolisen tiedotuskeskuksen johtaja isä Jac Reijnders ehdotti Evi Koskelle käännöstyötä. Katolista kirjallisuutta piti saada suomenkielelle. Ensimmäisenä oli 1974 Katolinen Uskomme saksankielestä. 1976 ilmestyi noin 700-sivuinen Johdatus uskonelämään eli hollantilainen katekismus. Työ oli vaativa, ja Evi Koski epäili, tulisiko siitä mitään. Kirja edistyi kuitenkin tasaiseen tahtiin moton kuuluessa: ei päivää ilman viivaa. Seuraavaksi hän toimitti teoksen Pyhimysten tie 1978. Neljäntenä oli Wilfrid Stinissenin ruotsinkielisen kirjan suomennos Maria Raamatussa ja meidän elämässämme 1982. Kirjojen suomenkieli on kaunista ja sujuvaa, ja kirjat ovat tänään yhtä kiinnostavia kuin julkaisemisensa aikana.

Kiitokseksi tekemästään arvokkaasta käännöstyöstä Evi Koski sai 1981 ottaa vastaan paavin kunniamerkin Pro Ecclesiae et Pontifice.

Evi Koski opetti myös uusille papeille suomenkieltä ja perehdytti heitä tamperelaiseen ja suomalaiseen kulttuuriin. Lukeminen ja käsityöt kuuluivat hänen harrastuksiinsa aivan viimeisiin aikoihin asti.
Pyhimysten tie -kirjan esipuheessa lausutaan: “Kiitämme lehtori Evi Koskea siitä suurenmoisesta työstä, jonka hän on tehnyt kirkon hyväksi. Tiedämme, että hän on tehnyt työnsä rakkauden ja hartauden tuntein.” Näihin sanoihin voimme tänään yhtyä täydestä sydämestämme. Jäämme kaipaamaan lämmintä ja rehtiä keskustelijaa ja uskon asiantuntijaa.

Elina Grönlund

Osallistuvaa elämää luostarista käsin

Sisar Waltraud Herbst-rith OCD Tübingenistä, Etelä-Saksasta, on henkilö, joka on omistanut elämänsä vainojen uhreille ja ekumenialle. Nuoruus natsiajan ja maailmansodan varjoissa sai hänet kyseenalaistamaan mukavan normaalielämän. Pyhän ristin Teresa Benediktan eli Edith Steinin (1891-1942), Auschwitzissa surmatun juutalaissyntyisen filosofin ja karmeliittanunnan elämäkerran johtuminen vapautta rakastavan, itsenäisesti ajattelevan nuoren Waltraudin käsiin viitoitti toisenlaisen suunnan elämälle.

Keskitysleirien kummajainen ja natsien uhka olivat synkkiä varjoja lapsen elämässä. Hän tiesi hyvin, että vankeja oli paljon ja että monia pappeja, puolalaisia ja venäläisiä tapettiin. Hitlerin aikaan ei juutalaisten kohtelusta kuitenkaan tiedetty enempää.

Sisar Waltraud kertoo sotavuosilsta: ”Hitler ja kirkko sanoivat aina, että juutalaiset ovat Jumalan murhaajia, sosialisteja ja kommunisteja. Muistan selvästi, että Hitler leimasi puolalaiset, ukrainalaiset ja venäläiset alempiarvoisiksi ihmisiksi. Mutta juutalaisille kävi vielä huonommin: he olivat ’ei-ihmisiä’.”

Vasta sodan loputtua Waltraud, silloin 16-vuotias, kuuli lähemmin juutalaisten kohtelusta ja todellisuudesta, joka oli vallinnut Saksan sodan aikaisissa keskitysleireissä. Auschwitzin tuhoamisleiristä hän ei ollut tiennyt mitään.

Ratkaisevan käänteen tämän filosofiaa, kieliä ja historiaa opiskelleen nuoren naisen elämässä sai aikaan Edith Steinin elämäkerta. Kirja sai hänet ymmärtämään juutalaisten korkean kulttuurin ja moraalin. Hän tapasi nyt juutalaisessa naisessa ammatillisesti suuntautuneen henkilön ja filosofin. Waltraudin kohtaloksi tuli kuitenkin nunnan kohtaaminen:

”Ajattelin, että Edith Stein edusti jotakin erityisen hyvää. Myös luostarisäännön, jonka hän oli omaksunut, täytyi olla jotakin erityisen hyvää. Ymmärsin aiempaa syvemmin sääntökuntaelämää ja rukousta.”

Väitöskirja vaihtui rukoukseksi ja kirjoittamiseksi

Viisikymmentä vuotta sitten Waltraud, joka valmisti väitöskirjaa Rainer Maria Rilken runoudesta, meni tutustumaan Kölnin karmeliittaluostariin. Luostari oli sama, johon Edith Stein oli mennyt 20 vuotta aikaisemmin. Siellä Waltraudille avautui vieras maailma, mutta samalla hän tunsi sisäistä vetoa kokeilla rukouskeskeistä, luostarin sisään sulkeutuvaa elämää. Ensimmäinen yö jääkylmässä huoneessa ei pelottanut: myönteinen, lyhyt keskustelu henkevän ja sivistyneen johtajattaren kanssa oli hänelle merkityksellisempi. Waltraud jäi luostariin, osallistui vain sisarensa häihin Pariisissa, ja palasi Kölniin.

Vuosikymmeniä myöhemmin sisar Waltraud kuvailee tuon nuoren naisen valintaa: ”Sen kaltaista tilaa voi varmaan verrata suureen rakkauteen. Halu viipyä rukouksessa voitti ajatukset perheen perustamisesta ja uran luomisesta.”

Luostarissa sisar Waltraud sai tehtäväkseen koota aineistoa Edith Steinin pyhimykseksi julistamista varten. Vuonna 1963 hän aloitti sittemmin runsaaksi paisuneen julkaisutoimintansa – teoksia Avilan Teresasta, Ristin Johanneksesta, Lisieux’n Teresasta, Dag Hammarskjöldistä – mutta erityisen monta teosta Edith Steinista.

”Istuin siis kahdella tuolilla. Kirjoitin kirjoja, mutta rukousta en laiminlyönyt!” sisar Waltraud nauraa.

Vasta tutkiessaan silminnäkijöiden kertomuksia, kuva-aineistoja ja muita alkuperäislähteitä sisar Waltraud kertoo ymmärtäneensä täysin, mitä juutalaisten joukkomurha keskellä Eurooppaa on merkinnyt. Löytäessään alati uusia kammottavia asioita tuli hetkiä, jolloin hän ei tiennyt, miten jatkaa.

”Pyrin ymmärtämään seikat, joiden uhriksi Edith Stein – yksi kuudesta miljoonasta – oli joutunut. Tämä oli hidas prosessi.”

Onko hän siis nunna, joka on ”tehnyt” pyhimyksen?

”Niin sanotaan. En kuitenkaan minä tätä saanut aikaan. Hänet tunnetaan teoksistani, mutta tehtävän sain luostarilta. En minä kuulunut heihin, jotka sanoivat, että hänet pitäisi ehdottomasti julistaa pyhimykseksi.”

Sisar Waltraud on kuitenkin elänyt hyvin voimakkaasti Edith Steinin ja hänen kansansa kohtaloa. Eikä hänellä ollut mitään pyhimykseksi julistamista vastaan.

Elävää ekumeniaa

Kun nuori Waltraud meni Kölnin karmeliittaluostariin, hän oivalsi syvästi, että Jeesus oli juutalainen. Tämä sävyttää Tübingenin Edith-Stein -karmeliittaluostarin elämää. Ajatus uudesta luostarista kehittyi pienin askelin. Uudenlaisen, vapaamman yhteisön kaipuu ilmeni niissä keskusteluissa, joita Kölnin karmeliittaluostarin noviisien ohjaaja ja Edith Steinista kirjoittava sisar kävivät tapaamiensa ja häneen yhteydessä olleiden nuorten naisten kanssa. Edith Stein on ollut tiennäyttäjänä. Uusi yhteisö sai kodikseen perinteikkään talon Neckarin rantatöyräältä.

”Olemme pieni, karmeliittojen hengellisyyden juurille uskollinen ryhmä”, luonnehtii sisar Waltraud yhteisöään.

Tältä pohjalta Edith Steinin perinnölle omistautuva yhteisö käy aitoa dialogia protestanttienemmistöisen ympäristön sekä teologiastaan kuuluisan yliopistokaupungin opiskelijoiden kanssa. Vatikaanin II kirkolliskokouksen luomassa ilmapiirissä sisaret ovat kehittäneet perinteisestä klausuurista läpinäkyvämmän. Kanssakäyminen ympäristön kanssa on luontevaa: ”Kyse on oikeastaan vain sellaisen ilmapiirin luomisesta, jossa ollaan läsnä itselle ja on riittävästi aikaa rukoilla.”

Sisarille oli alusta alkaen selvää, että heidän rukouksensa – eukaristian vietto, psalmirukous, sisäinen rukous – ei jää suljettujen ovien taakse. Myös evankelisen kirkon jäsenet, sekä nais- että miespapit voivat käydä luostarissa. Muutama viihtyisä vierashuone tarjoaa mahdollisuuden vetäytyä hiljaisuuteen arjen keskeltä. Myös erilaiset ryhmät voivat tulla keskustelemaan ja mietiskelemään.

Vainojen uhrien muistaminen

Yhteisö painottaa dialogissa juutalaisten ja kristittyjen välistä suhdetta. Edith Steinin ja natsien aikaa muistetaan yhä. Elokuussa sisaret vieraineen viettävät hänen kuolemansa muistoa rukouksessa ja keskustelevat kristittyjen ja juutalaisten suhteeseen liittyvistä teemoista.

Viime kesän aihe oli kulttuuriaktiviteetti Theresienstadtin odotusleirissä, natsiaikaisessa ”helvetin esipihassa”. Leiri oli perustettu propagandistisessa tarkoituksessa kumoamaan huhuja juutalaisten joukkomurhasta. Musiikin asemaa viime vuosisadan diktatuureissa tutkiva Beate Schröder-Nauenburg kertoi, että vaikka leirin jokapäiväistä elämää leimasivat nälkä, veden puute, kulkutaudit ja pelätyt kuljetukset tuhoamisleireihin, siellä esitettiin esimerkiksi Smetanan oopperaa ”Myyty morsian”. Verdin ”Requiemin” kuoro-osuudet piti harjoituttaa kolme kertaa, koska laulajia vaihtui alituiseen: heitä kuljetettiin kaasukammioihin murhattaviksi.

Vatikaanin radion meditaatioissa (2000) sisar Waltraud Herbstrith vastaa koko yhteisönsä puolesta: ”Katsomme poispäin, jotta meidän ei tarvitsisi katsoa sitä haavaa, jonka kansamme on iskenyt. Tämä on vaarallinen asenne. Se peittää ennakkoluulojen paholaismaisen kehän. Auschwitzissa tai muissa tuhoamisleireissä tehdyt rikokset näyttävät todellisuuden, jota ei kanneta meihin ulkoa. Se voi syntyä meissä yhä uudelleen, jos emme ole tarkkaavaisia.”

Mitä voimme tehdä? ”Emme voi tuomita aiemmin eläneitä ihmisiä. Voimme kuitenkin kulkea uskonnollisesti ja poliittisesti uusia teitä: sovinnon, keskinäisen kuuntelemisen ja väkivallattomuuden teitä.”

Pirkko Haapanen

Maanantaiklubin iloiset kymmenvuotisjuhlat

Maanantaina 9.2. juhlittiin Marian seurakunnassa maanantaiklubia, jolle on tullut ikää täydet kymmenen vuotta. Isä Kazimierz toimitti yhdessä isä Fransin kanssa juhlamessun kauniine rukouksineen ja kiitoslauluineen.

Seurakuntasali täyttyi iloisesta juhlaväestä Jossa oli mukana myös ensimmäiseen kokoukseen 7.2.1994 osallistuneita. Kakkukahvien jälkeen klubin ensimmäinen vetäjä Maiju Tuominen muisteli maanantaiklubin perustamista ja alkuaikoja. Syntysanat oli lausunut Marjatta Jaanu-Schröder. Oli ilmennyt tarvetta kokoontua yhteen puhumaan yhteisistä asioista, keskustelemaan ajankohtaisista aiheista ja saamaan tietoa katolisuudesta.

Katekeettisesta se lähti

Pieni uskollisten ryhmä rupesi kokoontumaan maanantaisin silloiseen Katekeettiseen keskukseen, ja vähitellenosanottajien määrä kasvoi. Kokouksissa pidettiin esitelmiä, katseltiin videoita, keskusteltiin ja vaihdettiin mielipiteitä esillä olevista asioista. Alusta asti ruvettiin tekemään äiti Teresan peittoja, ja kierrätyspöytä toimi vuosikausia.

Katekeettisen keskuksen muutettua pois seurakunnan tiloista Maiju joutui jättämään vetäjän roolin runsaan viiden vuoden toiminnan jälkeen, ja remmiin astuimme me nykyiset vetäjät. Mekin kerroimme juhlavieraille muutamin sanoin, miten maanantaiklubi on jatkanut toimintaansa jonkin verran erilaisena. Esitelmiä on lähes jokaisella kerralla ja uutena toimintamuotona olemme isä Kazimierzin pyynnöstä huolehtineet seurakuntasalien pöytien koristelusta.

Me lausuimme myös ilomme siitä, että niin monet ovat auliisti tulleet pitämään esitelmiä ja että papisto on osallistunut kokoontumisiimme mahdollisuuksiensa mukaan ja klubissa on vallinnut kodikas ja innostunut henki.

Yhteistyö toimii

Erityisesti olemme iloinneet siitä, että maanantaiaamun messu on siirretty iltapäivään ja näin olemme voineet aloittaa yhdessäolomme aina messulla.

Isä Frans Voss SCJ toi juhlaamme terveiset Roomasta ja kertoi hauskalla tavallaan pyhän Henrikin juhlasta.

Hän osallistui Santa Maria sopra Minervan kirkossa vietettyyn messuun, jossa selebranttina toimi piispa Józef Wróbel SCJ ja saamasi luterilaisen kirkon piispa Eero Huovinen. Paavi otti vastaan suomalaisten valtuuskunnan ja muisteli siinä yhteydessä vierailuaan Suomessa ja lähetti siunauksensa kaikille meille, kertoi isä Frans.

Maanantaiklubi jatkaa nyt toisella vuosikymmenellään entiseen tahtiin pyrkien järjestämään kiinnostavaa ohjelmaa ja mukavaa yhdessäoloa kaikille, jotka klubissamme haluavat käydä.

Sinikka Löwenhild
ja Outi Kecskemeti

Liobasystrama och familjen Ballin

Den 21.3.1927 fick en ny tysk gren av benediktinersystrar, Liobasystrarna sitt godkännande av påven. Denna gren skiljer sig från vanliga benediktiner genom att den inte har klausur utan har utåtriktad verksamhet. Något år efter godkännandet anslöt sig en danska, Gertrud Ballin till orden.

Hennes familj var mycket speciell. Hennes far var målaren Mogens Ballin av judisk börd. Han var född 1871. Som adertonåring for han till Paris för att studera och hörde där till kretsen kring Paul Gauguin. Våren 1891 blev han där bekant och god vän med den tre år äldre holländska målaren Jan Verkade. Till sommaren for de tillsammans till Bretagne för att måla i frid. Det var ett vanligt sommarmål för målare på den tiden. De återkom dit även följande sommar.

På den tiden var Bretagne en intensivt katolsk trakt så att vistelsen där inte bara blev konstnärligt utan i ännu högre grad religiöst givande.

Utan att vännerna alls pratat religion med varandra, drogs de i samma takt till kyrkan. Efter att ha fått undervisning blev båda upptagna. Verkade fick stå fadder för vännen Ballin vid dennes dop.

Senare inträdde Verkade i det tyska benediktinerklostret Beuron, där han fick namnet Willibrord. Ballin bosatte sig i Köpenhamn, gifte sig med en katolik och fick tre barn i äktenskapet, två söner och en dotter. Både han och hans hustru dog rätt unga, Mogens 1914. Då föll barnens uppfostran på de judiska farföräldrarna. Dessa var ytterst lojala mot sonens och svärdotterns tro och principer och gjorde samvetsgrann! sitt bästa för att uppfostra barnen till goda katoliker. Och resultatet var gott. Båda pojkarna blev präster och flickan nunna. Med hjälp av sin mycket energiska bror Knud och en annan viljestark och karismatisk präst, Hubert Messerschmidt, vilka energiskt ”lobbade” för saken fick hon bli medlet till att Liobasystrarna kom till Danmark.

Systrarna acklimatiserade sig snabbt, senare blev moder Ballin deras priorinna. De är nu ett av de mest inhemska kloster samfunden i Danmark. De har ett kloster med elva nunnor i Fredriksberg i Köpenhamn och det är i våra dagar inte litet för en halvaktiv orden. I våra dagar är det ju de kontemplativa klostren som drar bäst.

Märta Aminoff

www.sankt-lioba-kloster.dk

Herra on minun kallioni
– Lourdesin pastoraaliteema vuodelle 2004

Massabiellen kallio on Lourdesin pyhäkön keskipiste. Aamuvarhaisesta yömyöhään ihmismassat virtaavat hiljaisuudessa kallion juurelle rukoilemaan sen luolan eteen jossa Neitsyt Maria ilmestyi Bernadettelle kolmetoista kertaa vuonna 1858. Yhdessä näistä ilmestyksistä Neitsyt Maria pyysi että paikalle rakennettaisiin kirkko ja että ihmiset saapuisivat kulkueessa. Ja pyhiinvaeltajia saapuukin luolalle kaikista kansoista, tänä päivänä noin kuusi miljoonaa vuosittain. Kallio on kulunut sileäksi kaikkien niiden ihmisten kosketuksista ja suudelmista jotka ovat vuosien saatossa turvautuneet siihen. Lukemattomia messuja on vietetty sen eteen rakennetulla alttarilla.

Kallio on merkki pysyvyydestä, uskollisuudesta ja järkkymättömyydestä. Sen päälle on hyvä rakentaa ja siihen voi turvautua. Lourdesin kallio tekee Raamatun vertaukset kalliosta eläviksi. Se on kallio joka kutsuu uskovia luokseen, kallio joka tuntuu hyvältä. Se ei jätä ketään kylmäksi, joskin alussa sen kunnioittaminen saattaa tuntua oudolta. Eräs pyhiinvaeltaja kertoi omista kokemuksistaan:

‘Kun saavuin ensimmäistä kertaa Lourdesiin pyhiinvaellukselle paloin halusta päästä luolalle. Näin siellä kuitenkin jotakin odottamatonta: niin monta pyhiinvaeltajaa, jotka koskettivat kalliota kävellessään luolan ohi. Kun oma vuoroni tuli en voinut koskettaa kalliota. Ehkä se johtui kunnioituksesta jota tunsin sitä paikkaa kohtaan jossa Neitsyt Maria ilmestyi Bernadettelle, tai ehkä siitä että itse olin terve niin monen sairaan ihmisen joukossa jotka selvästikin olivat tulleet paikalle rukoilemaan parannusta. Vasta usean päivän kuluttua saatoin koskettaa sitä kalliota. Silloin minulle valkeni mitä merkitsee olla Lourdesin pyhiinvaeltaja.’

Lourdesin Massabiellen kallio ei kuitenkaan ole mikään taikakivi. Se ei itsessään omaa mitään taikavoimia. Sen voima on tehdä konkreettiseksi uskomme Jeesukseen ja tuntea turvaa ja lohdutusta hänessä - nojautua johonkin joka varmasti kannattaa meitä elämän kaikissa myrskyissä. Ja kuten Pyhä Paavali toteaa: ‘Tämä kallio oli Kristus’ (1. Kor 10:4). Meille kristityille Jeesus Kristus on totinen kalliomme, elämämme keskipiste ja turva. Hän on ja pysyy. Kun turvaamme häneen tiedämme, että rakennamme elämämme viisaasti. ‘Kuin Siionin vuori on Herraan luottava kansa, se ei horju vaan kestää iäti.’ (Ps. 125:1).

Bernadettelle luola oli maallinen taivas. Vielä nunnana Neversissä han usein palasi luolalle ajatuksissaan. Hän olisi halunnut lentää sinne kuin lintu, kenenkään huomaamatta. Siellä Neitsyt Maria oli kohdannut hänet, yksinkertaisen maalaistytön, ihmisenä. Siellä hän oli saanut lohdutusta ja toivoa. Kun rakennamme elämämme Kristukselle Neitsyt Marian sanat Bernadettelle voivat auttaa meitäkin vaikeina hetkinämme: ’En lupaa tehdä sinua onnelliseksi tässä elämässä, mutta seuraavassa.’

Irene Alvarez

Gustav II Adolf och jesuitdolken

Så heter med underrubriken ”Kamp och försoning med katolska kyrkan i Sverige en intressant och lättläst bok som utkommit i Sverige 2002-03 som översättning från tyskan. Författaren Karl Wand har en akademisk grad som historiker men har främst verkat som diplomat bl.a. i Sverige och Norge.
När jag började läsa boken trodde jag att den skulle handla om reformationstiden i Sverige men fann snart att dens ämne var mycket vidare. Boken har egentligen två teman: katolska kyrkans historia i Sverige från St. Ansgar till millenieskiftet 1900/2000 och jesuiternas historia med en däri inbegripen rehabilitation. Dessa teman följer varvtals i boken.

Troligen beroende på att författaren inte är yrkeshistoriker är hans grepp om ämnet inte typiskt historiskt utan snarare journalistiskt med varje kapitel indelat i ett stort antal underavdelningar av varierande längd, ibland bara ett stycke. Han har satt sig mycket grundligt in i sitt ämne och ger många intressanta uppgifter med noggranna källhänvisningar.
Han ger t.ex. klart besked om att det var makt och icke religionen som var den stjärna som lyste för Gustav II Adolf när han begav sig för att kriga i Tyskland och han ger också konungens skäl för varför han ville öka sin makt.

Avsnitten om jesuiterna är genomgående kortare än de svenska av- snitten och då det materialet är ytterst vidsträckt ger de ett något ytligt och fragmentariskt intryck. Mycket intressanta är dock de avsnitt om huru jesuiterna trots vistelseförbud lyckades återkomma till Norden redan i slutet av 1500-talet fastän de t.ex. i Sverige fick tillstånd att verka först 1879.

Även de avsnitt som berättar om kyrkans utveckling i Sverige på 1800- och 1900-talen har mycket att ge. Dessa uppgifter möter man ju sällan i andra böcker. Men när man närmar sig slutet på förra århundradet blir materialet så rikligt att texten igen blir fragmentalisk.

Man kan i hela boken se att författaren skrivit den med glädje och entusiasm, men denna entusiasm leder honom via associationer till att dels gå ut över bokens tema och behandla saker som rör kyrkan i dess helhet och dels ta med detaljer som inte är värda att inneslutas. Jag har en känsla av att boken skulle ha vunnit i värde genom att bli något beskuren. Detta gäller främst de sista kapitlen. I varje fall är detta dock en bok som i en trevlig form berikar människornas kunskaper om kyrkans verksamhet och utveckling i Sverige.

Boken som är ganska rikt illustrerad är 235 sidor. Utgivare Förlag Smi

Märta Aminoff

Seniorikerho: tietoa ja aktiviteetteja arjen keskelle

“Vapaaehtoiset esitelmöijät ovat kuljettaneet meitä sanan voimalla ympäri maailmaa, Roomasta Bosniaan. Toivomme, että saamme jatkossakin kuulla asioita kirkosta ja maailmasta, ja olemme kiitollisia kaikista esitelmätarjouksista.”

On kuukauden kolmas tiistai. Kello on kolmen paikkeilla iltapäivällä, ja Pyhän Henrikin katedraali on juuri hiljentynyt messun jäljiltä. Seurakunnan seniorikerho, Seniores, siirtyy kirkosta seurakuntasaliin aterialle.

Tänään suunnitellaan kevätretkeä Myllyjärven ekumeeniseen keskukseen. Isä Robertin palaaminen keskusta hoitamaan pannaan tyytyväisyydellä merkille. Retkessä on kaksi mutkaa, rahoitus ja kuljetus. Rahaa tullaan ajan kanssa, kokousten yhteydessä keräämään pieniä määriä – enempää ei tarvitakaan.

Myllyjärvelle ei kuitenkaan enää kulje bussia, eivätkä ikäihmiset ole innokkaita autoilijoita, joten kuljetusta tullaan suunnittelemaan pidempään.

Kerholaiset toteavat yksimielisesti, että kerhon sielu on keskusteluja hienovaraisesti johdatteleva Elizabeth de Godzinsky, joka saapuu sisään viimeisenä.
”Retkiä ei aikaisemmin ole juuri ollut. Kerhon toiminta ei ole ryppyotsaista, vaan yhdessäoloa ja viihtymistä”, Elizabeth de Godzinsky kertoo.

“Messu aloittaa kerhon jokaisen kokoontumisen. Sen jälkeen seuravat sisar Eugenian valmistama ateria ja kahvit.”

Ohjelmapuolella on esitelmä, joka usein koskee kirkkoa tai sitten se käsittelee muuta hengellistä aineistoa.

Esitelmät kertovat kirkosta ja maailmasta

Kerho on viimeksi saanut kuulla autuaasta Teresa Kalkuttalaisesta sääntökunnan sisarten itsensä kertomana. Aikaisemmin sen pakeilla ovat käyneet mm. sisar Marja-Liisa OSSS kertomassa birgittalaissisarista ja isä Tuomo T. Vimpari selostamassa Rooman vuosiaan. Kari Koskiluoman dia- ja musiikkiesitys sekä isä Teemu Sipon SCJ esitelmät muistetaan myös. Eksoottisinta lienevät olleet Bosniassa poliisina toimineen naisen kokemukset.

“Yritämme saada alustuksia, jotka ovat tavalla tai toisella aktuelleja, sekä mielenkiinnon vuoksi että ymmärtääksemme kirkkoa ja maailmaa paremmin” Elizabeth de Godzinsky sanoo.

“Kirkkomme on yleismaailmallinen, ja kiintoisia ja avartavia esityksiä onkin jatkuvasti saatu. Olemme kuitenkin aina kiitollisia uusista esitelmöitsijöistä, eikä aihepiiriä ole sen kummemmin rajattu.”

Kirkossamme on varmasti ihmisiä, joilla olisi kerrottavaa myös seniorikerholle, joten ajatuksen saa vapaasti ottaa käyttöön. Eikä varsinkaan auton omistaville varmasti ole aivan huono ajatus miettiä seniorikerhon hyvin harvinaisia kuljetustarpeita.

Olli Orkoneva

Seniores kokoontuu kuukauden 3. tiistaina Pyhän Henrikin katedraalin seurakuntasalissa.